SHERIFFI (1952)

Lännenelokuvan klassikko tarjosi Grace Kellylle ensimmäisen merkittävän roolin sheriffi Will Kanen (Gary Cooper) vastavihittynä Amy-vaimona. Hääpäivän onni särkyy, kun sheriffin viisi vuotta aiemmin pidättämä murhaaja onkin vapautettu ja tulossa kostoretkelle. 21-vuotias Kelly oli jo kokenut esiintyjä ja toi koskettavuutta rooliinsa naisena, joka ei voi estää aviomiestään menemästä kohti kuolemanvaaraa.

***

Fred Zinnemannin Sheriffiä on ainakin maailman elokuvissa käyvä yleisö tottunut pitämään eräänä kaikkien aikojen suurimmista lännenelokuvista. Elokuvan suosion selityksenä voi ehkä aluksi mainita Dimitri Tiomkinin säveltämän nimiteeman ja vaikuttavat näyttelijäsuoritukset. Gary Cooper on totuttu samastamaan lännenmiehen prototyypiksi ja ehkä monia on kiinnostanut Grace Kelly sheriffin horjuvana nuorikkona. Yhtenä neljästä kostajasta nähdään Lee Van Cleef, tuolloin vielä nimetön sivuosien konna, joka aina jäi toiseksi sankarin kohdatessaan.

Sheriffin valojen ja varjojen kontrastit, kamerakulmat ja kameranliikkeet ovat innoittaneet moniin tutkielmiin. Edelleen elokuva on kuuluisa tavasta, jolla jännitystä on pyritty tihentämään kellon avulla. Mutta ennen kaikkea Sheriffin viehätys on siinä, että teoksessa on äärimmäisen tiivistetysti paneuduttu lännenmiehen olennaiseen problematiikkaan hänen puolustaessaan oman kuvansa puhtautta, tekemässä sitä mitä hänen ”täytyy tehdä”.

Westernin sankarin keskeisenä motiivina on itsekunnioituksen säilyttäminen. Näin ovat todenneet mm. Robin Wood ja Robert Warshow, lajityyppiin yksityiskohtaisemminkin paneutuneet kriitikot. Aivan yksimielisiä he eivät sitä vastoin ole tavasta, jolla Zinnemann on tämän Sheriffissä toteuttanut.

Warshowin mielestä ohjaaja on käsitellyt melkoisella pieteetillä kyseistä perinteiseen muotoon kuuluvaa ”ensisijaista draamaa”, mutta Howard Hawksista innostuneempi Wood on paljon jyrkempi. Hän suhtautuu epäluuloisesti koko tekijäryhmään, ohjaajan lisäksi tuottaja Stanley Krameriin ja käsikirjoittaja Carl Foremaniin, jotka ovat liian näkyvästi Oscareitten ja muiden tunnustusten saajia ja metsästäjiä. Sheriffi on Woodin mukaan toteutettu niin piinallisen harkitusti ja laskelmoidusti, että siinä on selvästi ohjelmoinnin makua. Ainoatakaan henkilökuvaa tai tilannetta ei ole kehitelty spontaanisti tai intuitiivisesti, kaikessa on etukäteen valmistetun oppitunnin maku, Woodin viimeiseksi sanaksi jääkin, että Sheriffi on huono ja kliseemäinen elokuva.

Tarkemmassa erittelyssä voidaan hyvinkin päätyä samaan kysymykseen, jonka sekä Warshow että Wood esittävät: mikä on sellainen lännen mies, joka juoksee ympäri kaupunkia hakemassa apua? Aidossa westernissä ei ole tällaista ongelmaa., Kramerin ”sosiaalinen draama” on vieras koko lajityypille, painottaa Warshow.

Lännenkuvan muotoa on siis vain käytetty harkitusti hyväksi, viime kädessä tavoitteena on yhteiskunnallis-poliittinen allegoria. Pauline Kael näkeekin kaupungin mikrokosmoksena, joka edustaa korruptoitunutta kapitalistista yhteiskuntaa. Harry Schein on kiinnittänyt huomiota elokuvan syntyajankohtaan, jolloin vielä käytiin Korean sotaa. Puhdasmielinen sheriffi edustaisi näin ollen Yhdysvaltoja, Frank Millerin miehet kommunistista Kiinaa ja Pohjois-Koreaa ja kaupunkilaiset lamaantunutta YK:ta.

Joka tapauksessa Zinnemannin ”superwestern” on alallaan ollut merkkipaalu ja suunnannäyttäjä. Yksinäisen, ei enää aivan parhaassa terässään olevan lännenmiehen teema on sittemmin toistunut lukuisina muunnelmina. Eikä pidä unohtaa, että juuri tästä elokuvasta Howard Hawks sai sysäyksen paljon yksimielisemmin ihailtuun Rio Bravoonsa: hän käänsi asetelman päälaelleen, Hawksin sheriffi ei suinkaan kierrä pyytelemässä apua vaan halukkaiden on ensin osoitettava kykynsä.

– vanha SEA-esite