KING KONG (1933)

Taru Pääkallosaaren herrasta ja kunnianhimoisesta filmiryhmästä vie lamakauden arjesta unenomaiseen viidakkoon. “Hollywoodin ryhmätyön ja ammattitaidollisen kollektiiviluomisen kaunein kukinto”, Peter von Bagh arvioi. Esihistoriallisten titaanien taistelut, Manhattanin terrorisointi ja mahdoton rakkaus ovat kestohitin valtteja. Näytös juhlistaa maailmanensi-illan 90-vuotispäivää!

***
Kauhuelokuva oli toki olemassa 1920-luvulla, mutta vasta ääni ja vuoden 1929 talousromahdus loivat edellytykset lajityypin suuruudenkaudelle: elokuvateatterin pimeydessä saatettiin kokea kollektiivisia kauhuja, joiden rinnalla omat vaikeudet kutistuivat. Monet keskeiset aiheet tulevat kirjallisuudesta: Mary Shelleyn Frankenstein, Robert Louis Stevensonin Tri Jekyll ja Mr. Hyde sekä Bram Stokerin Dracula on filmattu usein jopa niin että Tri Jekyll on Meriméen Carmenin ja Hugon Kurjien ohella kuvatuin romaani elokuvan historiassa.

Klassiset kauhuhenkilöt alkoivat saada vakiohahmoa tunnettujen näyttelijöiden kautta, joista muutamat olivat valmiit todella suureen vaivannäköön levottomien näkemystensä välittämiseksi. Pateettisin tarina liittyy v. 1930 44-vuotiaana kuolleen Lon Chaneyn elämään: hänen maskeerausriittinsä menivät niin pitkälle, että hän eli viime vuotensa jatkuvassa fyysisessä tuskassa. Chaney antoi epämuodostuneille hirviöilleen aina humaanin tulkinnan, mitä voikin pitää todellisen kauhuelokuvan perustana: inhimillisin hahmo on teoksen hirviö, varsinaiset henkilöt taas ovat yleensä sarjakuvamaisia. Niinpä Frankensteinin hirviö Boris Karloffin tulkitsemana on riipaiseva hahmo, jonka hävittämisyrityksiä katsoja suree vilpittömästi.

Sama koskee Merian C. Cooperin ja Ernest B. Schoedsackin legendaarisen King Kongin jättiläisgorillaa; taiturimaisin trikein (joiden luoja Willis H. O’Brien oli kivikautisten näkyjen spesialisti) toteutetut hirviöiden taistelut herättävät katsojan tunteet merkittävästi voimallisemmin kuin päähenkilöiden suhteet ja kohtalot. Näistä vaalea kaunotar Fay Wray tuntuu olevan mukana vain King Kongin hellän, vastakaiuttoman rakkaudenkaipuun – jonka yleisö näki yksiviivaisena raiskausyrityksenä – ahdistettuna kohteena. Perimmältään King Kong kasvaa vertauskuvalliseksi esitykseksi siirtomaakansojen noususta ja siitä kuinka äärimmäisen väkivallan muotoihin valkoiset herrat ovat valmiita suojellakseen pääomiaan ja siveyttään. Loppukohtaus, jossa King Kong pommitetaan alas Empire State Buildingin huipulta, viittaa koko sivistyspiirin tuhon uhkaan ja uhoaa sitä paitsi uhmaavasti seksualiteettia, jonka pelottava eduskuva gorilla on. Jatko-osissa tämä “maailman “kahdeksas ihme” esiintyy sitten sekä vähemmän tunteenomaisena että vähemmän kiimaisena.

– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975)

Vuonna 1925 rikkoi Kadonneen maailman markkinanähtävyytenä näytetty brontosaurus kahleensa Lontoossa, teki paljon tuhoja Piccadilly Circusilla, jäi kiinni kuuluisalle sillalle, mutta liukastui siellä ja sai sen romahtamaan painonsa alla. Kuusi vuotta myöhemmin Willis H. O’Brien innostui Merian C. Cooperin vaikutuksesta suunnittelemaan kaksitoista kuvajaksoa Cooperin elokuvasuunnitelman toteuttamiseksi:

“Kaikkein ensimmäinen suunnitelma esitteli King Kongin Empire State Buildingin huipulla: sillä on nainen kädessään ja lentokoneet tulittavat sitä. Toinen esitteli King Kongin viidakossa vetämässä puita juuriltaan tuhotakseen niillä sotalaivoja. Kolmannessa King Kong tarttuu itseään rintaan kasvot kohti aurinkoa naisen ollessa tälle kertaa hänen jalkojensa juuressa. Kaikkiaan näitä jaksoja oli kaksitoista. Yksitoista niistä toteutettiin pikkutarkasti, siirtämällä ne realistisiin kehyksiin.

– Merian C. Cooperin haastattelulausunto