Pelkurimainen Pasqualino (Giancarlo Giannini) päätyy sisarensa kunnian vuoksi tappamaan tämän kosijan ja hävittämään ruumiin kolmessa eri matkalaukussa. Tämä laukaisee tapahtumaketjun, jonka kautta Pasqualino joutuu armeijaan ja toiseen maailmansotaan. Lina Wertmüller käsittelee klassista oikeutetun tappamisen kysymystä energisellä tempolla ja satiirisella otteella.

***

Lina Wertmüllerin elokuvassa ei ole mitään sankareita, ei idealismia eikä kiiltokuvia. Vain ihmisiä jotka yrittävät säilyä hengissä. Ja mies joka säilyy hengissä ostamalla elämänsä mihin hintaan hyvänsä. Wertmüllerin teos paljastaa armottomasti miehen viheliäisyyden ja tragiikan. Wertmüllerin on realistinen pessimisti ja hänen elokuvansa järkyttävä.

Pasqualino ”Settebellezze” Frafuso hellii maskuliinisia ihanteita seksuaalisesta potenssista, perhekunniasta ja miehisestä ylpeydestä. Mutta itsevarma olemuksen ja hyvin silitettyjen pukujen alla kätkeytyy surkea, peilin edessä röyhistelevän vetelehtijä. Hänen yrityksensä puolustaa perheen kunniaa johtaa hänet vahingossa murhaamaan sisarensa viettelijän. Yrityksessään säilyttää kasvonsa hän tekeytyy hulluksi, joutuu mielisairaalaan, sotaan ja keskitysleirille, missä enää ei ole kysymys kasvojen pelastamisesta vaan henkiin jäämisestä.

Pasqualinoa johtaa vaistomainen halu säilyä hengissä mihin hintaan hyvänsä. Hän on valmis kaikkiin ajateltavissa oleviin myönnytyksiin: nöyryytyksiin, ilmiantoihin, jopa murhaan. Hän ei ole sankarillinen eikä myöskään paha. Hän on vain kärsivä ihminen joka arvostaa elämänsä korkeammalle kuin kaiken muun. Hänen vastarintansa ei ole passiivista eikä aktiivista. Hän on liian surkea edes tapettavaksi.

Wertmüllerin keskitysleirikuvausta hallitsee utuinen painajaistunnelma, jossa sadismi ja raakuus muuttuvat epäpersoonallisiksi, mekaanisiksi. Ihmisen fyysinen ja sielullinen luhistuminen, hänen alennustilansa on harvoin näyttäytynyt yhtä alastomana ja julmana. Palattuaan matkaltaan helvettiin Pasqualino saa kokea menettäneensä kaiken paitsi henkensä. Wertmüllerin elokuva jää kysymään, oliko kaikki maksetun hinnan arvoista, minkä arvoista on elämä, mutta johtopäätöksen Wertmüller viisaasti jättää katsojalle.

Wertmüllerin näkemys on kova, kirkas ja looginen eikä edes välttämättä kovin kyyninen. Wertmüller vaihtaa visuaalisia ja kerronnallisia sävyjä jyrkästi ja shokeeraavasti: tyylittelevästä tragifarssista hypätään nopeasti aidosti koskettavaan draamaan, äärimmäinen ekspressionismi ja puhdas lyyrisyys esiintyvät rinnakkain. Federico Fellinin hahmo tuntuu kummittelevan tämänkin elokuvan näkemyksen ja tyylilajin taustalla.

– Henry G. Gröndahlin (1977) ja Pertti Lumirakeen (1977) mukaan