VAARALLINEN ROMANSSI (1959)

Hitchcockin mestariteoksessa Grantin esittämää mainostoimistomiestä luullaan amerikkalaiseksi agentiksi ja hänet sotketaan vastapuolen vakoilijoiden verkkoihin. Samaan aikaan hän kiinnostuu mystisestä blondista (Saint). Kuuluisa lentokonekohtaus maissipelloilla on oiva näyte ohjaajan taidosta venyttää aikaa ja tilaa jännityksen nimissä.

***

4.12. näytöksen alustaa Suomen arvostelijainliiton (SARV) kriitikko Antti Selkokari. Katso kaikki Kriitikon valinta -elokuvat täältä.

***

Hitchcockin tarkoituksena oli filmata MGM-yhtiölle Hammond Innesin romaaniin ”The Wreck Of the Mary Deare” perustunut Ernest Lehmanin käsikirjoitus. Projekti kuitenkin raukesi, ja Lehman alkoi kirjoittaa alkuperäiskäsikirjoitusta, jonka nimenä oli milloin “In a Northwesterly Direction”, milloin “Breathless” – ehdolla oli myös puolileikillisesti “The Man on Lincoln’s Nose” – ja josta lopulta tuli North by Northwest. Hitchcock, joka tiesi, että hyvä nimi voi merkitä elokuvan tuotossa miljoonia, oli tyytyväinen tähän nimeen (joka sisältää viitteen Hamletiin).

Lehman (s. 1920) oli aloittanut uransa elokuvakirjoittajana 1940-luvulla ja työskennellyt muiden muassa Allan Dwanin, Robert Wisen ja Billy Wilderin kanssa. (Hänen myöhempiä meriittejään ovat käsikirjoitukset Wisen musikaalielokuviin West Side Story ja The Sound of Music.) Hän alkoi pian ajatella Hitchcock-elokuvaa nimenomaan Cary Grant -hahmon ympärille. Grantista tuli se kiintopiste tai sarana, jonka ympärillä kaiken muun oli määrä liikkua. Vaarallinen romanssi on eräänlaista dokumentaaria Grant-hahmosta. Ohjaajan tarkoituksena ei ollut, että näyttelijän todellinen minuus unohtuisi, vaan että se korostuisi – että yleisö muistaa koko ajan katsovansa Cary Grantia. Hitchcock sanoikin vuonna 1970: “Elokuvassa toki näytellään jotakin henkilöä, mutta myös Cary Grantin persoonallisuutta.” Hitchcock näki Grantin hahmona, johon yleisön oli helppo samaistua – toisaalta Grant oli näyttelijä, joka oli narsistisella tavalla hyvin tietoinen omasta elokuvapersoonastaan.

Vaarallinen romanssi on eräänlainen monumentti neljännen ja viimeisen kerran Hitchcock-elokuvassa esiintyvälle Grantille. Niistä Hitchcock-elokuvista, joissa Grant oli mukana, tämä on Grant-keskeisin. On helppo yhtyä Grantin elämäkerran kirjoittajaan Warren G. Harrisiin siinä, että tämä Grantin 66. elokuva muodostaa hänen uransa huippukohdan. – Kaikista Hitchcock-Grant -elokuvista tämä oli myös tuottoisin.

Naispääosaan Hitchcock valitsi Eva Marie Saintin, jonka uran siihenastinen huippu oli suoritus Kazanin Alastomassa satamassa (1954). Saint, jonka nimen on täytynyt huvittaa Hitchcockia (sehän sisältää raamatullisen alkuäidin ja -viettelijättären ja Jeesuksen äidin nimen ohella “pyhimyksen”), jatkaa Hitchcockin viileitten vaaleaveriköiden ja samalla hänen epäpuhtaitten sankarittariensa sarjaa. Eräänlaisen ‘valtioprostituoidun’ roolissa (vrt. Notorious/Kohtalon avain -elokuvan Bergman-hahmoa) Saint tekee hienoa työtä yhdistäen monimielisen viileyden purkautumisväyläänsä etsivään seksuaaliseen energisyyteen.

James Mason Vandammin osassa jatkaa hienostuneitten Hitchcock-rikollisten sarjaa, jonka aikaisempia edustajia olivat 39 askeleen professori, Ulkomaankirjeevaihtajan rauhanasian kulisseihin verhoutuva natsi, Viidennen kolonnan miehen Tobin tai vaikkapa Vertigon Elster. – Hitchcock ‘jakoi’ kuitenkin rikollishahmon tavallaan kolmeen osaan niin, että kultivoituneen Masonin täydentäjänä on ‘kontrapunktisesti’ kaksi vähemmän miellyttävää miestä. Vandammin suhteessa ‘oikeaan käteensä’ Leonardiin (Martin Landau) on yleisesti nähty homoseksuaalisuuden häivähdys. Leo G. Carroll, jonka understatement-tyyli sopi erinomaisesti Hitchcock-elokuviin, on peräti kuudennen kerran mukana Hitchcockin elokuvassa.

Lehmanin käsikirjoitusta, jonka rakenneyhtäläisyyksistä 39 askeleeseen sekä ohjaaja että kirjoittaja olivat hyvin tietoisia, on yksimielisesti kiitetty. Richard Corliss luonnehtii sitä parhaaksi Hitchcockille kirjoitetuksi originaalikäsikirjoitukseksi, Donald Spoto näkee sen yhtenä Hollywood-elokuvan kaikkein terävimmistä ja kypsimmistä käsikirjoituksista.

Erinomaisesti rytmitetty käsikirjoitus pitää tämän pitkän elokuvan hyvin liikkeessä ja koko ajan mielenkiintoisena. Siinä on runsaasti komediallisia aineksia (mm. suorastaan Marx-veljesten komedialle kunniaa tekevä huutokauppakohtaus) – ‘komediatrilleri’ onkin elokuvasta usein käytetty luonnehdinta.

Vakoilutrillerinä elokuva liittyy hyvin moniin Hitchcock-elokuviin 30-luvun trillereistä Topaziin (1969). Tempossaan se on lähempänä edellisiä kuin jähmeäliikkeistä Topazia. Matka- ja takaa-ajorakenteessaan elokuva toistaa Viidennen kolonnan miehen matkan tavallaan vastakkaiseen suuntaan.

Vaikka elokuvan sävyt ja modulaatiot poikkeavat suuresti Vertigosta, näillä teoksilla on temaattisesti paljon yhteistä. Kumpaakin elokuvaa läpäisevät roolien näytteleminen, identiteetin (väärän tai rakennetun identiteetin) ja näihin liittyvän ‘olemattomuuden’ aiheet. Kuten Vertigon Madeleine on tavallaan olematon nainen, Vaarallisen romanssin Kaplan on – kuten Peter von Bagh osuvasti sanoo – “ominaisuuksia vailla miestä”. – Von Baghin tavoin Vertigoa, Vaarallista romanssia ja Psykoa voidaan luontevasti pitää ”olemattomuuden triogiana” – ”olemattomuuden”, joka on kuitenkin ihmisiä liikkeellepaneva voima. Olemattomuuteen liittyy myös kaikissa näissä teoksissa esiintyvä (enemmän tai vähemmän parodinen) ‘ylösnousemusaihe’. Vertigossa tämä aihe saa vakavimman käsittelynsä, Psyko on sen makaaberi parodia.

Olemattomuuteen liittyy myös kohtaus valtatie 41:n bussipysäkillä, kun maanviljelijä huomauttaa ruiskutuslentokoneen ruiskuttavan paikassa, jossa ei kasva mitään. ‘Olematon’ on tavallaan myös ilmansuunta north by northwest, samoin kooltaan ‘olematon’ mikrofilmi (elokuvan ‘MacGuffin’). Ja Thornhillin tavaramerkissä “ROT” keskimmäinen “O”-kirjain ei edusta mitään.

Vaarallinen romanssi aloittaa neljän peräkkäisen ‘äitielokuvan’ sarjan. Vaarallisessa romanssissa, jossa Thornhill (ehkä) vihdoin kypsyy aikuiseen vastuullisuuteen, aihe saa kepeimmän käsittelynsä – ilman Psykon tai Marnien sairaan maailman varjoja.

Hitchcock näyttää ironisesti, miten nopeasti ihmiselämän järjestys ja tasapaino voivat järkkyä – tässä suhteessa elokuva on suorastaan paradigmaattinen Hitchcockin tuotannossa. Thornhillin ‘väärän miehen’ ahdinko huipentuu ironisesti YK:ssa – paikassa, jonka on määrä olla yleismaailmallisen rauhan ja järjestyksen tyyssija. Hitchcock näyttää myös sen kyynisyyden, jolla valtio, ‘laki ja järjestys’, käyttää ihmisiä hyväkseen valtion yleisen edun nimissä. Elokuvan kuuluisimmassa jaksossa, ‘maissipeltojaksossa’, Hitchcock näyttää, miten ihminen voi joutua hengenvaaraan milloin ja missä tahansa; hän demonstroi kliseenvastaisesti ‘päivänvalon terrorin’. Ennen tätä jaksoa Thornhillia ovat suojanneet erilaiset lokerot: autot, puhelinkopit, junan wc ja hytti. Nyt hän on yksin avoimella paikalla, kun ruiskutuslentokone – kuin suuri petolintu – alkaa vainota häntä. Tämä suurenmoisesti leikattu jakso, joka on tunnelmaltaan jännittävä jo ennen lentokoneen hyökkäystä ja jossa Grantin kyky näytellä hyvin pienin elein ja ilmein on kauniisti nähtävissä, on yksi Hitchcockin tuotannon oikeutetusti kuuluisimpia jaksoja. Paitsi ‘puhdasta’ visuaalista elokuvaa se on myös hienosti äänitettyä äänielokuvaa, vaikka Herrmannin musiikki onkin useita minuutteja vaiti. – Jakso huipentuu siihen, että henkensä säilyttääkseen Thornhillin on vaarannettava henkensä asettumalla keskelle tietä lähestyvän säiliöauton eteen.

Herrmannin musiikin fandango-tanssin kaleidoskooppiset rytmit esitellään heti alkutekstimusiikissa. Tästä aiheesta tulee koko elokuvan musiikillinen symboli. Loistokkaimman ilmaisunsa se saa Mount Rushmore -finaalissa. Merkitsevää Herrmannin musiikissa on myös sen ‘intertekstuaalisuus’ – se, että siinä on selviä viitteitä Vertigon musiikkiin.

Vaarallinen romanssi on Hitchcockin tuotannon yhden valtalinjan yhteenveto – tästä elokuvan compendium-luonteesta Lehman oli hyvin tietoinen. 39 askeleen tavoin Vaarallinen romanssi on hauska ja jännittävä satu sekä ihmiselämän konstitutionaalisesta epävarmuudesta että ihmisen voitokkaasta selviytymisestä. Siinä on vain vähän pelottavaa eikä lainkaan Vertigon ja Psykon mielipuolisuuden syövereitä. Katsomiskokemuksena se on paljon vähemmän mieltä häiritsevä kuin useimmat Hitchcockin mestariteokset. Kuten Takaikkunassa tässäkin elokuvassa korkealuokkaisesta viihteestä ja syvällisestä tematiikasta muodostuu nautittava synteesi.

– Heikki Nyman (1989)