Irlantilainen merimies tutustuu hurmaavaan Elsaan ja päättää pestautua töihin tämän miehensä kanssa omistamalle huvijahdille. Ennen kuin hän huomaakaan, on hän sotkeutunut murhaan. Welles toteutti projektin oltuaan velkaa Columbia-yhtiön tuottajalle Harry Cohnille ja päätyi samalla tekemään yhden omaperäisimmistä film noir -klassikoista.

***

Vaikka elokuvasta Nainen Shanghaista puuttuukin rikkeettömästi rakentuva juoni, sen toiminnassa on epätavallista, voitaisiinko sanoa pinnanalaista voimaa. Rikosjuoni on silkka veruke. Olennaista ovat henkilöhahmot ja heidän keskinäiset suhteensa sekä ennen kaikkea heihin liittyvä moraalinen symboliikka. Karkeasti ottaen elokuva kertoo kunnon miehestä, irlantilaisesta Michael O’Harasta, joka on pestautunut merimieheksi miljardöörin jahdille ja kietoutunut saman tien kauheisiin ja pimeisiin rikosjuoniin, joista Elsa Bannister, jahdin toisen matkustajan vaimo on ainakin puoliksi tietoinen. Hän yrittää viekotella O’Haran kaksinaamaiseen peliinsä käyttäen tietenkin viehätysvoimaansa hyväkseen, ja miesparka selviää hädin tuskin ansasta jouduttuaan sitä ennen kauhistavaan takaa-ajoon autiossa huvipuistossa, jonne hän jättää henkitoreissaan olevan Ritan.

Elokuvan Nainen Shanghaista myötä Welles hylkäsi Kaneen ja Ambersoneihin sisältyvät kokeilut ja tekniset uutuudet. Puhtaasti kuvajaon ja kuvauksen kannalta teos on varsin klassinen, mutta kuvien sisältö tuskin enää onkaan sitä. Voisi melkeinpä väittää, että Nainen Shanghaista on paradoksaalista kyllä Wellesin elokuvista monisyisin suhteessa käsikirjoituksen tyhjänpäiväisyyteen: kun juonesta ei enää ole haittaa varsinaiselle toiminnalle, teemat puhkeavat esiin miltei luonnontilassa. Perustavanlaatuiset moraaliset teemat, jotka paljastavat Wellesin etiikan olennaiset pakkomielteet: ensinnäkin nykyajalle ominaisen tajun siitä, että ihmisella on valta valita hyvän ja pahan välillä, ja myös tunteen että kyseinen vapaa valinta ei kuitenkaan ole vain ihmisen tahdosta riippuvainen, vaan että se on modernissa hahmossa esiintyvän kohtalon sanelema. Teoksen ääripäinä on irlantilaisen kaksi lausahdusta: ”Kun minä alan käyttäytyä ääliömäisesti, mikään maailmassa ei minua pitele”, ja se mikä synkeänä murskautuneiden toiveiden päivänä säestää sankarin pakoa elokuvan lopussa: ”Kuollut mikä kuollut, nyt täytyy yrittää unohtaa hänet. Viattomuuteni särkyy, mutta viaton tai syyllinen, väliäkö sillä, tärkeintä on, että osaa vanheta kunnolla.”

Kuten Jacques Doniol-Valcroze aivan oikein pani merkille, tavallinen amerikkalainen katsoja ei voinut antaa Wellesille anteeksi Ritan murhaamista. Ja vielä vähemmän sitä, että hänet jätettiin kuolemaan lattialle kuin koira, hirveään huoneeseen, josta Welles itse poistui välinpitämättömänä, haluten vain päästä koko jutusta ja uhraamatta ajatustakaan tälle alkeellisimmalle säännölle, tälle alkeellisimmalle ritarillisuudelle: sankarittaren-pitää-kuolla-karun-merimiehen-käsivarsille. Jo vuosikausia älymystökriitikot ovat jauhaneet amerikkalaisen elokuvan naisvihasta. Rita Hayworth oli eittämättä sen ensimmäisiä uhreja ja Wellesin nerokkuuden ansiosta hän jää sen maineikkaimmaksi marttyyriksi. Vaikka kritiikki otti elokuvan hyvin vastaan, yleisö osoittautui hyvin vastahankaiseksi. Orson Welles oli nyt mennyttä miestä. Hollywood oli saanut tarpeekseen nerosta, joka seitsemässä vuodessa oli tullut maksamaan muutamia miljoonia dollareita.

– André Bazin (teoksesta ”Orson Welles”, 1958 – suomennos teoksessa ”Elokuvan mestareita”, 1982)