SINUN KANSSASI KAHDEN (1948)

Broadway-tähti (Astaire) uhoaa kykenevänsä muovaamaan uuden tanssipartnerin kenestä tahansa ja ryhtyy maalta kaupunkiin saapuneen baarilaulajan (Garland) Pygmalioniksi. Kaikkea mahdollista Ginger-parodiasta ja pultsarinumeroista unenomaisiin hidastusefekteihin tarjoavan varieteenostalgiapaukun ohjasi vähintään Minnellin ja Donenin tasoinen tekijämies Charles Walters.

***

Easter Parade kuuluu 1940-luvun menestyksellisimpiin musikaaleihin. Metron johto halusi mainostaa sitä ”musikaalien Tuulen viemänä”, mutta säveltäjä Irving Berlin sai johtajien mielen kääntymään ja tyytyi itse luonnehdintaan ”erittäin nautittava show”. Elokuva kehittyi Berlinin ja käsikirjoittaja-avioparin Frances Goodrichin ja Albert Hackettin yhteistyönä, Vincente Minnellin piti ohjata ja Gene Kellyn näytetellä miespääosa. Kelly kuitenkin mursi nilkkansa pallopelissä muutamia viikkoja ennen kuvausten alkua, hänen tilalleen saatiin Astaire, joka ei ollut työskennellyt elokuvan Blue Skies (1946) jälkeen. Minnelli vetäytyi ohjaustyöstä Judy Garlandin emotionaalisen tasapainon vuoksi. Hänet korvasi Charles Walters, joka oli tullut Metron palkkalistoille 1942 koreografina ja tanssijana, ja ohjannut esikoisenaan June Allyson -musikaalin Good News (1947).

Vuoden 1912 New York on kehyksenä Easter Paraden tarinalle. Astaire esittää vaudeville-tanssijaa, joka menetettyään kunnianhimoisen partnerinsa (Ann Miller) vannoo korvaavansa tämän ensimmäisellä vastaantulijalla. Osaan joutuu yritteliäs kuorotyttö, joka rakastuu mieheen, joka puolestaan osoittaa vain ammatillista mielenkiintoa. Ennen pitkää tämä Pygmalion toki huomaa, että hänen Galateansa on omaleimainen ja lahjakas persoonallisuus ja vastaa tytön tunteisiin.

Astaire ja Garland tulkitsevat tarinan vaivattoman varmasti: he ovat parhaimmillaan sekä yhdessä että erikseen. Astairen pidättyvyys ja ammatillinen lennokkuus muodostavat yllättävän onnellisen yhdistelmän Garlandin emotionaalisemman lähestysmistavan kanssa. Heidän klassinen yhteisnumeronsa on ”A Couple of Swells”, jossa he esiintyvät kulkureiksi pukeutuneina. Elokuvan toiseksi kohokohdaksi on vuosien saatossa erottunut ”Shaking the Blues Away”, Ann Millerin dynaaminen soolonumero paljaalla näyttämöllä. Robert Alton oli Charles Waltersin oppi-isä koreografina: tietystä jännitteestä huolimatta heidän yhteistyönsä onnistui ammatillisessa mielessä hyvin, suurin osa numeroista suunniteltiin nimenomaan kameraa silmälläpitäen.

– James Robert Parishin & Gregory W. Mankin (The Best of MGM, 1981), Ted Sannettin (Hollywood Musicals, 1981) ja John Kobalin (Gotta Sing Gotta Dance – A History of Movie Musicals, 1983) mukaan