KUOLEMA VENETSIASSA (1971)

Kadotetut-elokuvan ansiosta Viscontin oli helppo saada rahoitus saksalaisen trilogian toiselle elokuvalle Kuolema Venetsiassa. Thomas Mannin novellin filmatisoinnista muodostui yksi adaptaation taiteen kiistanalaisimpia teoksia. Henkinen ulottuvuus saa ilmaisunsa Mahlerin musiikin ja Pasquale de Santisin kuvauksen auvoisessa aistillisuudessa.

***

Luchino Viscontin elokuvasovitus Thomas Mannin kuulusta kertomuksesta on varmasti kauneimpia elokuvia, mitä on tehty. Ajattomassa kauneudessaan se saattaa vaikuttaa miltei tuonpuoleiselta. Sen kauneus syntyy valoleikistä uppoavan Venetsian laguunien yllä ja tämä valo suodattuu kuvaan kuolevasta taiteilijasta ja kuolevasta elämänmuodosta. Aika on muutamia vuosia ennen ensimmäistä maailmansotaa, joka teki lopun niin paljosta Euroopan historiaa ja kulttuuria. Ja näihin tuhon näkymiin meidät imee mukaan Gustav Mahlerin musiikki.

Aschenbach, mies joka tulee Venetsiaan kuolemaan on Mannilla keski-ikäinen kirjailija ja Viscontilla kuuluisa säveltäjä, joka on vihkiytynyt taiteelleen ja unelmalle kauneudesta. Hän on väsynyt ja sairas, etääntynyt elämästä ja sulkeutunut taiteeseensa. Ainoa asia, joka vielä sytyttää hänen elämäntunteensa on kuvankaunis poika Tadzio, joka perheensä kanssa asuu samassa kylpylähotellissa. Tämän intohimon seuralaisia ovat kuuma sirokkotuuli ja Aschenbachin kauhu sairausepidemiaa kohtaan, jota koskevat tiedot kaupungin viranomaiset turistiteollisuutta silmälläpitäen yrittävät vaientaa. Mutta sekään ei saa Aschenbachia lähtemään. Hän rakastaa Tadziota etäältä, hänen palvomansa kauneus jää jumalaisen saavuttamattomaksi. Kyse on esteettisestä asenteesta, elämän ja taiteen ristiriidasta, mutta myös kiihkeästä rakkaudesta, joka juuri kuoleman hetkellä tekee elämälle oikeutta ohi taiteen.

Luchino Visconti on ohjannut elokuvansa kuin orkesterinjohtaja, joka koko ajan on varma soittajistaan. Hänen tyylinsä saattaa välistä koetella kärsivällisyyttä, mutta hänellä on varaa siihenkin, koska hänen kuvansa ja kohtauksensa ovat niin tiheitä ja sisällöltään merkitseviä. Loputtomat panoroinnit hotellin aulan vieraista kaikkine koristeellisine hattuineen vaikuttavat ikään kuin koko aikakausi olisi säilötty näihin kuviin. Tadzio, joka alati liukuu ohi saavuttamattomuudessaan. Klovnit banaaleine lauluineen. Parturi, joka haluaa nuorentaa Aschenbachin ja vastaa viimeisestä ohjelmanumerosta, kuolinnaamiosta.

Mitä tämä meitä liikuttaa nykyään?, kysyy moni täydellä syyllä. Vastaan, että Kuolema Venetsiassa ei pelkästään kuvaa kuolemaa kauneuteen, sanan kirjaimellisessa merkityksessä, vaan se myös antaa kriittisen kuvan kaiken takana olevasta maailmankatsomuksesta ja elämäntavasta. Elokuva olisi tyhjä, jos kysymys olisi vain hohtavan aistillisista kangastuksista. Merkittävän elokuvasta tekee juuri se monisyinen tunteiden draama, joka vaikuttaa koko ajan pinnan alla. Visconti on koko uransa ajan kuvannut aikakautta porvarillisen perheen rappion ja tuhon kautta, viimeksi Kadotetuissa eräänlaisen oopperan muodoissa. Tällä kertaa hän kuvaa toisenlaista saksalaista kulttuuriperinnettä kuin Kruppin: klassista humanismia, jonka esikuvallinen edustaja oli Thomas Mann ja jossa on ennen muuta kysymys sisäisestä draamasta. Viscontin elokuvaversio on yhtä hiottu ja valmis kuin Mannin alkuteos, se on enemmän aistillinen kuin filosofinen,  yksityiskohtiaan myöten uskollinen, mutta samalla vapaa sovitus. Elokuvasta tulee vanhenevan Viscontin tilinteko taiteensa ja aikansa kanssa ja tällä tilinteolla on minun mielestäni paljon inhimillistä yleispätevyyttä. Mikä sopii paremmin kuin Venetsian oopperakulissit heijastamaan rappeutuvan eurooppalaisen kulttuuriperinteen raskasta perintöosaa? Kuolema Venetsiassa on tavallaan hautakirjoitus omalle kauneudelleen. Ja juuri tässä on sen vaativa yhteiskunnallinen teema keskellä alakuloisuuden ja rikkinäisyyden tunnelmia.

– Mauritz Edström (Dagens Nyheter 12.8.1971) ST – tekijätietoa päivitti AA 27.9.2001