MCCABE JA MRS MILLER (1971)

Uhkapeluri McCabe perustaa voitoillaan kaivosmiesten röttelikyllään bordellin ja kasinon. Avukseen hän palkkaa Mrs. Millerin. Pienyrittäjän arkea varjostavat palkkatappajat. Altmanin omaperäinen western on naturalistinen, liejuinen ja ruma. Sen väkivallan aistii sivulauseissa ja nopeasti ohikiitävissä katkelmissa. Leonard Cohenin musiikki tukee alkukantaista elämänmenoa. Birdy on musiikkivideo 22-Pistepirkon musiikkiin.

***

”En pidä lännenelokuvista. Enkä näe mitään syytä olla palaamatta todelliseen Länteen ja olla kertomatta siitä”.(Altman). Vaikka onkin kyseenalaista, missä määrin kukaan enää voi tehdä eroa Villin Lännen myytin ja todellisuuden välille, Altmanin tähtäin elokuvassa McCabe & Mrs. Miller on selvä: hän pyrkii riisumaan sitä ilmeisen romanttista ja valheellista mytologiaa, joka kautta aikojen on liittynyt nimenomaan lännenelokuvaan. Käyttäen westernin kaavaa ulkoisena mutta kuitenkin olennaisena perustana Altman itse asiassa räjäyttää elokuvassaan “Amerikkalaisen unelman” myytin tavalla joka ei ole mahdollinen missään muussa lajityypissä. Myös Sam Peckinpah ja Monte Hellman ovat käyttäneet westerniä ponnahduslautana omille näkemyksilleen, mutta kumpikaan ei yllä yhtä terävään yhteiskuntakritiikkiin kuin Altman.

McCabe & Mrs. Miller näyttää rajaseudun kaupunkirähjän kaikessa ankeudessaan ja sijoittaa sen siihen historian saumakohtaan, jolloin yksilöllisen sankaruuden ja pienyrittäjyyden aika on ohi, suurteollisuus ja varallisuus, säädyllisyys, koulu ja kirkko astuvat karkean rajaseutuhengen tilalle. Elokuvan “sankari” McCabe on hienosteleva, värikkäästi kiroileva peluri, joka ei tiedosta aikojen muuttuvan ja suhdanteiden kääntyvän itseään vastaan; “sankaritar” on todellisuudentajuinen mutta todellisuuden raakuutta huumeisiin pakeneva bordellin emäntä.

Toki Altmanin elokuva sisältää sekä rakkaustarinan että revolveritaistelun, mutta molemmat on käsitelty harhakuvattoman epäromanttisesti. Aseellinen välienselvittely käydään vailla mitään uljuutta, ulkopuolisten juuri edes huomaamatta asiaa tai piittaamatta siitä. Vaikka McCaben ja suuren kaivosyhtiön lähettämien ammattitappajien pyssytaistelussa ei näennäisesti voittaisi kumpikaan osapuoli, ei jää epäselväksi, kuka korjaa hyödyn: suuryrittäjä siivoaa pöytää ja laittaa McCaben kaltaiset pienyrittäjät järjestykseen. Kaupunkilaisille on yhdentekevää, hallitseeko sitä McCabe vai kaivosyhtiö, ja he jättävät miehen oman onnensa nojaan. Näin tapahtui myös Sheriffissä, mutta tällä kertaa ei edes sankaritar syöksy yksinäisen taistelijan avuksi. McCaben loppu tapahtuu kitisten, ei paukahtaen. Vain lumimyrsky pyyhkii yli kaupungin.

Tässä elokuvassa Altman hallitsee jo täydellisesti rikkaan kuvakerrontansa ja haastavan äänenkäyttönsä: ihmiset puhuvat kaiken aikaa päällekkäin ja. kohtausten painopisteiden rinnalla kulkee rinnakkaistoimintojen rihmasto. Synkkä tarina hehkuu outoa runoutta, johon myötävaikuttavat Leonard Cohenin lyyriset balladit. Melankolinen maisema välittyy ällistyttävän runsasmuotoisena, vaikka Vilmos Zsigmondin kamera näyttääkin keskittyvän lähinnä syksyn ja talven kuraisiin ja sohjoisiin näkymiin.

– Ralph Brauerin (Who Are Those Guys? The Movie Western During the TV Era -teoksesta “Focus on the Western”, 1974), Alan Karpin (The Films of Robert Altman, 1981) ja muiden lähteiden mukaan.