VELJENI LEIJONAMIELI (1977)

Lindgren sai aikanaan puolustella monitasoista satuaan veljeksistä, jotka tapaavat toisensa kuoleman jälkeen Nangijalan taikamaailmassa, sillä kaikkien aikalaiskriitikoiden mielestä aihe ei sopinut lapsille. Tarinan pohjalta ohjatun taiteellisesti kunnianhimoisen ja kiitetyn elokuvan teemoja ovat hyvän taistelu pahaa vastaan, yksinäisyys ja veljesrakkaus.

***

Veljeni Leijonamieli oli Olle Hellbomin 16. Astrid Lindgren -elokuva, samalla kaikkein vaikein ja kunnianhimoisin, sillä tällä kertaa oli kysymys oikeasta sadusta ja enemmän runosta kuin todellisuudesta, joskin maanläheisestä kuten aina Lindgrenillä. Itse asiassa Ingmar Bergman suunnitteli Lindgrenin kirjan filmaamista sen ilmestyttyä 1973, mutta kirjailija halusi pysyä uskollisena Hellbomille, jolle työstä näin muodostui entistäkin haastavampi. Elokuva sai myös tavallista suuremman budjetin ja pitemmän kuvausajan. Lähes yksimielisesti ruotsalainen kritiikki arvioi Veljeni Leijonamielen Hellbomin parhaaksi Lindgren-elokuvaksi, “jättiprojektiksi joka onnistuu pelastamaan sadun suuruuden ja kauneuden” (Elisabeth Sörenson). Kriitikkojen yhdistys palkitsi työn vuoden 1977 parhaana ruotsalaisena elokuvana ja syksyllä 1978 Olle Hellbom sai tunnustuspalkinnon “kyvystään uudistua ja monipuolisesta panoksestaan lastenelokuvien ohjaajana”.

Veljeni Leijonamieli rikkoo monia kaavoja ja tabuja, joilla lastenelokuvaa rasitetaan. Siltä vaaditaan hauskuutta, valoisaa optimismia tai vähintäänkin myönteisyyttä. Tahdin pitää olla rivakka, täynnä toimintaa, eikä ikävistä asioista puhuta: kaukana on kavala maailma, köyhyys, onnettomuudet, sairaus ja kuolema. Ja ehdottomasti lastenelokuvan pitää päättyä onnellisesti.

Hellbomin elokuvassa riittää huimia seikkailuja ja mielikuvituksen ilotulitusta, mutta perusvireeltään se on mitä vakavin. Niin kirja kuin elokuvakin tarjoaa hedelmällisen lähtökohdan pohdinnoille ja keskusteluille lasten kanssa. Lindgrenin saturomaani on hänen kymmenistä lastenkirjoistaan tavoitteiltaan kunnianhimoisin – hän kertoo epäoikeudenmukaisuudesta, yksinäisyydestä, sairaudesta ja kuolemasta. Mutta tässä synkeydessä hän kuljettaa teemaa ystävyydestä, kiintymyksestä, lähimmäisenrakkaudesta, solidaarisuudesta ja rohkeudesta kuin lyhtyä, joka valaisee pimeän tien ja kääntää tarinan lopulta valoon ja aurinkoon. Kohuttu, “lastenelokuvaan sopimaton” onneton loppu jää näennäiseksi.

Lindgren ja Hellbom ovat karsineet pois osan hyvän ja pahan taistelusta kertovan alkuteoksen monista rönsyistä. Seikkailu on silti jäljellä, mutta painotus on vertauskuvallisen taistelun ajankohtaisuudessa. Kaikille lapsille maailma ei ole turvallinen nallekarhujen ja iltasatujen tyyssija. Miljoonat lapset joutuvat elämään Tengilin valtakunnassa, missä mielivaltaiset vangitsemiset, ilmiannot, kuulustelut, ulkonaliikkumiskiellot ja kotietsinnät ovat todellisuutta. Elokuva ei osoittele sormella, vaan kuvaa millaiseksi lapsi kokee elämänsä tällaisessa ympäristössä.

Joonatanin ja Korpun seikkailujen taustaksi on rakennettu keskiaikaa muistuttava lavastus, miljöö joka kuitenkin on samalla tarpeeksi epämääräinen ja ajaton säilyttääkseen ajankohtaisen kaikupohjan. Trikkeihin turvaudutaan lähinnä lohikäärme Katlan jaksoissa ja erityisen näyttävää kuvaus on hidastetuissa, turnajaismaisissa taistelukohtauksissa, jotka on toteutettu kuningas Arthurin tarinoiden henkeen. Hellbom ei ole pyrkinyt mihinkään hengästyttävään toiminnallisuuteen: tahti on paikoin jopa verkkainen ja viipyy pitkiä toveja huolella valituissa yksityiskohdissa. Kuvaus on kauneimmillaan, kun valaistuksena käytetään kynttilänliekkiä, takkatulta tai soihtuja – näin viimeisteltyä työtä tapaa lastenelokuvissa aniharvoin.

– Svensk filmografin 1970–79 (1989) ja Vappu Tiitolan (AL 3.2.1980) mukaan