Suuruudenhullu musiikinrakastaja ryhtyy rakennuttamaan oopperataloa keskelle Amazonin viidakkoa. Pääoman kasvattamiseksi on käynnistettävä kumiplantaasi ja hinattava valtava höyrylaiva yli Andien. Elokuvan vaikeat kuvaukset olivat myös megalomaaninen projekti itsessään, eikä räjähdysherkän Klaus Kinskin roolitus pääosaan auttanut asiaa.

***

Kukaan ei tee elokuvia niin kuin Werner Herzog. Hänelle elokuva ei ole tarinan kertomista elokuvallisin keinoin, vaan tarinan kokemista elokuvan tekemisen keskellä. Herzog on rakastunut mahdottomaan: se on hänelle houkutus, haaste, pakkomielle, joka vie hänet tuntemattomiin ja kiellettyihin valtakuntiin Saharasta Amazonille, missä pyhät hullut saavat tilaisuuden toteuttaa tai pettää kohtaloaan. Herzogille elokuva on fyysistä kokemista, mullan tuoksua, käsien hiertymistä, kastumista, hikeä, selluloidinauhan käsittelyä, tarinan henkilöihin samaistumista. Niinpä Herzogille ei riitä, että näyttelijä näyttelee uupumusta raskaan taakan alla. Näyttelijän täytyy uupua sen alla.

Herzog asettaa itsensä jatkuvasti mahdottomilta tuntuvien tehtävien eteen ja käy sen haasteisiin kiinni joka solullaan. Fitzcarraldo todistaa sellaisesta hellittämättömästä unelman takaa-ajosta, joka hyvin vastaa elokuvan aiheena olevaa pakkomiellettä. Elokuvan tekeminen Perun viidakoissa ensimmäisestä tutkimusmatkasta ensi-iltaan kesti viisi vuotta. Tuotanto kulutti Herzogin koko omaisuuden ja roolimiehitys vaihtui moneen kertaan – Jack Nicholsonista ja Jason Robardsista Mick Jaggeriin, kunnes Herzog lopulta päätyi Klaus Kinskiin, oikuttelevaan saksalaiseen näyttelijään, jonka kanssa hän oli työskennellyt jo neljästi aikaisemmin. Kinskillä kun on rooleihinsa samanlainen pakkomielle kuin Herzogilla elokuviinsa.

Kuvaavin esimerkki siitä, kuinka Herzog asettaa itsensä alttiiksi, on elokuvan keskeisen jakson toteutus, raskaan jokilaivan hinaaminen yli vuoren. Fitzcarraldo perustuu tositapaukseen, jossa Fitzgerald-niminen irlantilainen seikkailija kuljetti kumiviljelmiä etsiessään parikymmentonnisen laivansa osina kaksi joenhaaraketta toisistaan erottavan kannaksen yli. Herzogille tämä ei vielä riittänyt: hänen Fitzcarraldonsa laiva painaa yli kolmesataa tonnia ja se hinataan kokonaisena yli vuoren, jonka kaltevuus sitä paitsi on huomattavasti jyrkempi kuin alkuperäisessä uroteossa.

Fitzcarraldon imu perustuu siihen, että Herzog ei lavasta mitään: kaikki mitä nähdään, on todella tapahtunutta, ja tällä tasolla elokuva on dokumenttia Herzogin unelmasta, viidakon voittamisesta, suoriutumisesta ylivoimaiselta tuntuvasta fyysisestä ponnistuksesta. Klaus Kinskin paranoidisella kiihkolla tulkitsemasta Fitzcarraldo muodostuu Herzogin alter ego: molemmilla suuruudenhullu tehtävä saa voimansa rakkaudesta taiteeseen. Fitzcarraldo ei tee matkaansa hankkiakseen aineellisia etuja, vaan saadakseen Enrico Caruson ja Sarah Bernhardtin esittämän oopperaa keskellä viidakkoa. Myöskään Herzogin tähtäimessä ei ole taloudellinen menestys, vaan itsensä toteuttaminen: Fitzcarraldo on kiehtova matka unelmiin ja pakkomielteisiin, joita ilman taidetta ei olisi olemassa. Kuvaamiensa intiaanien tavoin Herzog uskoo ja pystyy myös välittämään vakaumuksen, että arkinen näkyvä maailma on vain harhakuva, jonka takana on unelmien todellisuus.