MITÄS ME VAKOOJAT (1985)

Paul McCartneyn ”Live and Let Die” on yksi jytäkimmistä Bond-tunnareista – on siis vain soveliasta, että ex-Beatle vastaa myös massiivisen bondsploitaatio-sarjan lopputahdeista. Chevy Chase ja Dan Aykroyd lähtevät ydinohjusten, vapaan maailman sekä Road to… -sarjan jäljille Neuvosto-Tadžikistaniin John Landisin julkkiscameoilla kuorruttamassa kasarihumputtelussa.

***

John Belushin (Blues Brothers) ja Eddie Murphyn (Vaihtokaupat) jälkeen John Landis on värvännyt siloisen hurmurin Chevy Chasen Dan Aykroydin koomikkopariksi. He esittävät ulko- ja puolustusministeriön virkailijoita, jotka tohelointiensa seurauksena joutuvat vakoiluoperaation syöteiksi, huomion kiinnittämiseksi pois varsinaisista vakoilijoista. Tähtäimessä ei ole enempää eikä vähempää kuin kovan linjan kenraalien salainen suunnitelma ydinsodan laukaisemiseksi.

Tietysti juuri parivaljakon holtittomuus ja inhimillisyys vievät voiton kurinalaisesta ja tiukasta sääntöjen mukaan tapahtuvasta toiminnasta ja koituvat maailman pelastukseksi. Tämä on tavatonta ja oikein sympaattista näin Reaganin, Rambon ja Valkeiden öiden aikakaudella, jolloin pullistelu, väkivalta ja ristiriitojen sovittamattomuus usein nähdään itsestäänselvyytenä tai sitten amerikkalaisen elämänmuodon esitaistelijat ottavat itsensä haudanvakavasti. Tämmöisestä ei Landisin elokuvaa pääse moittimaan. Sen sijaan sitä voi arvostella siitä, että se osoittaa liikaakin taipumusta velttoiluun. Komiikka on usein löysää tai hyvin alkeellista, mutta liennytyksen tai näin letkeiden tyyppien hyväksi senkin on valmis unohtamaan.

– Ilta-Sanomat 21.3.1986

Kuten tavallista on Landisin elokuva täynnä näppäriä silmäniskuja filmihulluille. Mutta ennen kaikkea se on älykästä viihdettä niille kansalaisille, jotka eivät usko Reaganin “Tähtien sodan” kaltaisiin idioottimaisiin illuusioihin. Landisin ja hänen käsikirjoittajatrionsa (Aykroyd, Ganz ja Mandell) näkemys on selkeä, eikä vähiten kohtauksessa, jossa vieraillaan drive in -teatterin alle louhitussa amerikkalaisessa laserasesiilossa. Tässä ympäristössä fiktio konkretisoituu suojelemaan ihmiskuntaa maailmanlopulta…

– Eva af Geijerstam (Dagens Nyheter 8.2.1986)

Kaksi Pentagonin upseeria ovat valmiita aloittamaan kolmannen maailmansodan, sillä kuten heidän mottonsa kuuluu:” Käyttämättämättömät aseet ovat turhia, miksi pitää niitä varastossa.” Kaukaa haetulta eivät edellisenkaltaiset hullujen kommentit tänä asevarustelujen aikana tunnu. Hulluille täytyy vain saada yhtä hullu johtaja. Ja päälle vielä puhetta vapaasta maailmasta. Eikö ihminen koskaan opi?

Kovinkaan vakavina ja syvällisinä Landisin irvailuja ei silti tohdi pitää, sillä kritiikki on varsin irrallista herjanheittoa muun kohelluksen seassa. Enemmän kuin maailman kohtalosta, Landis on huolissaan siitä miten pelata Trivial Pursuitia tai huumata itsensä Jayne Mansfieldin uhkeilla rinnoilla viisikymmentäluvun elokuvassa Minkäpä tyttö sille voi. Ohjaajana Landis ei ole mikään suuri filosofi, vaan hän temmeltää sen Amerikan kentällä, joka on tuottanut Elviksen ja läähättää Marilynin ahterin perässä. Siksipä hänen Mitäs me vakoojat -elokuvassa kirmataan useimmiten hölmöyden ja älyttömyyden pelloilla, kuin jäntevän ja hapuilemattoman elokuvan rajoilla. Shown on jatkuttava.

Ei silti, kyllä Elvistä kuuntelee ja jos ei nyt aivan Marilynin ahterin perässä läähätä, niin voi sitä ainakin kevyesti huohottaa.

– Kari Kellokumpu (Lapin Kansa 3.8.1986)