STOP MAKING SENSE (1984)
Amerikkalaisen vaihtoehtorokin tärkeimpiin pioneereihin lukeutuvan David Byrnen tunnetuin lippulaiva oli taidekouluintellektuellit ja New Yorkin punkskenen yhdistänyt Talking Heads. Yhtye jäi elämään ennen kaikkea Jonathan Demmen loistavan Stop Making Sense -konserttitaltioinnin vuoksi. Elokuva noudattaa taltiolle epätyypillisesti täysin omaa dramaturgiaansa ja lainaa vaikutteita jopa surrealismista ja japanilaisesta teatteriestetiikasta luodakseen unohtumattoman elämyksen. Byrnen oma fiktio-ohjaus True Stories on hänen musiikkinsa tapaan ennakkoluuloton tarinoiden ja hahmojen mosaiikki.
***
Jonathan Demme näki Talking Headsin esiintyvän Speaking In Tongues -kiertueellaan vuonna 1983 ja otti yhteyttä David Byrneen. ”Kerroin, että heidän shownsa oli jo sinänsä uskomattoman kinemaattinen (…) En halunnut käyttää nykyään niin suosittua salamaleikkausta vaan melko pitkiä otoksia. Enkä halunnut käyttää juuri lainkaan yleisöotoksia (…) Tämä kaikki kuulosti heistä hyvältä.” Kuvaukset toteutettiin Hollywoodin Pantages Theatressa 13., 14., 15. ja 16.12.1983. Blade Runnerin kuvaajan Jordan Cronenwethin johtaman ryhmän käyttöön tuli kuusi synkronisoitua kameraa, yksi käsivarakamera ja yksi Panaglide-kamera. Byrnelle luotiin erikoisvalmisteinen valkoinen jättiläispuku, jota laulaja itse vertasi japanilaisen No-teatterin soturiasuihin. Käsikirjoitus oli yksityiskohtainen. ”Kun kuvaukset alkoivat, minä ja kuvausryhmä tiesimme tarkkaan mitä halusimme” (Demme). Ensi kertaa elokuvan historiassa 24-kanavainen stereoääni nauhoitettiin digitaalisesti elokuvaa varten. Tuloksena on kirkas balanssi, jossa soittimien äänet ja laulu erottuvat ihanteellisesti. Leikattaessa neljän konsertin aineistoa yhteen tulos on lähes saumaton. ”Gaffe squad”-henkinen katsoja huomaa pikku epäjohdonmukaisuuksia asuissa.
Konsertti rakentuu crescendoksi, jossa askeettisesta avauksesta edetään kohti täyteläistä huipennusta. Jokaiseen numeroon on rakennettu oma kuvahahmo ja erityinen värimaailma. Aluksi nähdään David Byrne yksin kitaroineen ja rytmiblastereineen esittämässä ”Psycho Killeriä”. Basisti Tina Weymouth tulee tueksi ”Heaveniin”, ja samalla lavalle tuodaan jo Chris Franzin rumpusetti. Näin muusikot tulevat mukaan yksi kerrallaan, kunnes kaikki ovat koossa. Musiikin intensiteetti kasvaa samalla, ja monta soundia – New Music, kalypso, maailmanmusiikki, gospel, New Age – käydään läpi. Väkevimmillään musiikki on kappaleissa ”What A Day That Was” ja ”Girlfriend Is Better” sekä loppuhuipennuksessa pastori Al Greenin kappaleessa ”Take Me To The River”. Byrne hallitsee esitystä nykivine eleineen, linnunpelättiasentoineen ja kukkomaisine päänheilutuksineen. Erään kappaleen aikana hän tulkitsee sujuvasti Chuck Berryn kuuluisan ankkakävelyn. ”Electrocuted herky-jerky”, ”Pee-Wee Herman on Thorazine” ja ”revved-up catatonic” olivat arvostelijoiden epiteettejä. Osuva oli myös vertaus Fred Astaireen, sillä Byrnen keksinnöt ovat lakonisen varmoja, vailla ylimääräisiä koukeroita.
Stop Making Sense oli käännekohta rock-konserttien kuvauksessa. ”Kamera on aina oikeassa paikassa sopivan kauan”, kirjoitti David Ansen Newsweekiossä, ”toisin kuin vaikkapa Let’s Spend the Night Togetherissa”. Janet Maslin totesi The New York Timesissä, että elokuva oli ”hyvin vähän velkaa aikaisemmille rock-elokuville mutta saattaa hyvinkin inspiroida tulevia”.
– Lähteinä Stop Making Sense Pressbook, Stop Making Sense-käsiohjelma (Like Kustannus 1987; Talking Heads, Asko Alanen, Tarmo Poussu), Risky Business (R. Serge Denisoff & William D. Romanowsky 1991), omat muistiinpanot AA 1993