JULMA MAA (1973)

Debyyttiohjaus vie katsojan automatkalle, jota innoitti tosielämän rikollisduo. Bonnien ja Clyden mieleen tuovat rakastavaiset luovat 50-luvun todellisuuden keskelle oman fantasiansa. Suoraviivaisimmissa elokuvassaan Malick ei kuitenkaan mytologisoi tappajia vaan kuvaa heitä ominaisella herkkyydellään kuin usvaisen univerhon lävitse.

***

Badlands perustuu varsin löysästi muutaman vuoden takaiseen rosvotarinaan Charlie Starkweatherista ja Carol Ann Fugatesta, jotka melkoisen julkisuuden saattelemina riehuivat kautta ylemmän keskilännen. Malick on sijoittanut elokuvansa vuosiin 1959-1960 ja ottanut tästä tositarinasta lähinnä päähenkilöt ja miljöön, keskilännen avarat maisemat. Kitin ja Hollyn varsin siveä romanssi alkaa Etelä-Dakotassa, ja kun Hollyn isä saa tietää asiasta, hän antaa tytölle opetuksen ampumalla tämän lemmikkikoiran. Mutta tämä romanssi on tehty taivaassa ja nousee tällaisten pienten vaikeuksien yläpuolelle: niinpä Kitin ”on pakko” ampua tytön isä. Tästä alkaa muutamien viikkojen odysseia: kohti vapautta jonka he kuvittelevat häämöttävän Kanadassa, kunnes Holly saa seikkailusta tarpeekseen ja myös Kit näkee viisaaksi antautua. Tietysti tätä ”rakkaustarinaa” viitoittavat lukuisat murhat tai murhayritykset; Malickin nerous on sitäkin että hän suhtautuu näihin samalla viileällä tunteettomuudella kuin päähenkilönsäkin, joille murha ei ole sen todellisempi tapahtuma kuin mitä se on joukkotiedotusvälineissä. Holly on puolivillaisen romantiikan ja fan-lehtien ahmija eikä hänellä ole mitään käsitystä siitä mitä ihmisen tappaminen merkitsee kuin siitä mitä toisen rakastaminen merkitsee. Hänen koko persoonallisuutensa on muovautunut tällaisen sepitteen yksinkertaisten kaavojen mukaan. Tätä ilmentää myös hänen suurenmoisen särmikäs kommentaarinsa, joka toimii vahvasti etäännyttävänä tekijänä ja antaa elokuvalle aivan ainutlaatuisen mausteen. Tällaista rikasta kertovaa runoutta emme ole kuullet sitten Carol Eastmanin viimeisen käsikirjoituksen.

Tämän Hollyn kertojaäänen positiivisen navan ja kuvien negatiivisen navan välille Malick luo sähköisen jännitteen. Elokuvan kauhu syntyy siitä että Holly selittää, ymmärtää niin hyvin mitä on meneillään; hän tekee seikkailusta rationaalisen, ymmärrettävän oman sepitemaailmansa puitteissa. Heidän suorittamansa murhat ovat suorassa yhteydessä barbie-nukkien ja purukumi-rockin kanssa, ainakin ilmiönä. Nykyisen joukkotiedotuskulttuurin tällaisten ainesten lailla Hollyn ja Kitin murhat ovat täysin epäorgastisia, läpikotaisin perverssejä ja epäseksuaalisia. Tässä piilee Malickin erikoinen näkemys. Sam Peckinpahia tai Don Siegeliä saattaa kiihottaa tappamisen seksuaalinen luonne; Malick tietää että sen mekaaninen, kylmä ja satunnainen puoli on paljon kauhistavampi, ja paljon tärkeämpi pyrittäessä ymmärtämään Yhdysvaltain väkivallan ja kuoleman voimia. Poliisit ymmärtävät Kitiä, he jopa pitävät hänestä antautumisen jälkeen. Holly ei ole mikään kylmäverinen hirviö, eikä mikään freudilainen demoni. Isän kuolema varmasti satutti häntä, mutta Malick ei jätä epäilyksenalaiseksi, että kun Kit ja Holly pääsevät ”puhumaan asian selväksi”, he pääsevät johonkin yhteisymmärrykseen alta puolen tunnin. Tällaisista vedoista nousee Terrence Malickin Badlandsin erityinen, monisyinen älykkyys.

–  James Monaco (Take One IV/1, January 1974)