MELUKYLÄSSÄ TAPAHTUU (1987)

Mer om oss barn i Bullerbyn
Ohjaaja
Lasse Hallström
Henkilöt
Anna Sahlin, Henrik Larsson, Linda Bergström
Maa
Ruotsi
Tekstitys
suom. tekstit
Ikäraja
S
Kesto
88 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Melukylän lapset -elokuvan itsenäisessä jatko-osassa syksy saapuu Melukylään, ja sen myötä kaikki hauska syksyinen tekeminen: sienien ja marjojen poimiminen ja makkaranvalmistus. Eikä aikaakaan, kun ovella ovat joulu ja uusivuosi, ja sitten uusi kevät. Melukylässä tapahtuu oli viimeinen elokuva, johon Lindgren itse teki käsikirjoituksen.

***

Kirjailija Astrid Lindgrenin idyllinen lapsuuden maailma herää jälleen eloon Melukylän lasten (1986) jatko-osassa Melukylässä tapahtuu. Tämä maailma on särötön, tietoinen idylli, jota hyvällä syyllä on verrattu Carl Larssonin maalauksiin. Samalla Melukylä-elokuvissa on huomattavaa kansatieteellistä tarkkuutta ja sellaista eläytymistä joka antaa myös emotionaalisesti aidon kuvan maalaiselämästä Smoolannissa 1920-luvulla. Tämä on elokuvaa, joka onnistuu sitomaan menneisyyden ja nykyisyyden taidokkaasti yhteen, eräänlaiseksi (lasten)kulttuurijatkumoksi.

Melukylässä tapahtuu seurailee punamullalla maalatun pikku kylän ja sen kolmen talon lasten elämää vuoden ajan, vuodenaikojen ja niiden mukaisten sattumusten kierrossa. Varsinaista juonta ei ole, tepposet ja leikit riittävät. Ensi lumen tulo tai uuden karitsan syntymä ovat tässä mittakaavassa suuria asioita. Vaikka idylliä eletään kuin television pitkissä joulumainoksissa, elokuvaa ei voi moittia imeläksi, ristiriidattomuudessaan ja säröttömyydessään epätodeksi: myös lapsilla on oikeus unelmiin.

Aikuiset tekevät usein lastenelokuvia, joissa lapset mellastavat anarkistisina vintiöinä, kadotetun “vapauden valtakunnan” edustajina. Myös Lindgren on toteuttanut tätä linjaa esimerkiksi Peppi Pitkätossun kautta. Melukylä-elokuvat näyttävät toisen puolen ja osoittavat, että lapset kaipaavat myös rauhaa ja järjestystä. Puutteena voi mahdollisesti kokea sen, että Melukylän aikuiset jäävät niin etäisiksi: kyllä heidänkin pitäisi kuulua lasten todellisuuteen. Linja on kuitenkin ilmeisen tietoisesti valittu.

Lasse Hallström osoittaa jälleen taitonsa lasten ja lastenelokuvien erinomaisena ohjaajana. Henkilöohjaajana hän on ilmiömäinen; yksikään toinen ruotsalainen ohjaaja ei kai ole saanut aikaan mitään vastaavaa lapsinäyttelijöiden kanssa. Vekaroiden erilaiset luonteet kasvavat elokuvan mittaan pakottomasti esiin, keskittyessään lapsiin tarina saa aina uutta dramaattista hermoa; lisäksi Tove Edfeldtin tulkitsema Kerstin on pieni ihme. Myös kuvaus kuuluu elokuvan vahvoihin puoliin: Jens Fischer käyttää kameraansa kuin puhdas taikuri, hyödyntää päivänvalon ja vuodenaikojen valonvaihtelut viimeiseen värisevään kipinään saakka.

– Mikko Pielan (1987) ja Margareta Norlinin (1987) mukaan