MAD MAX 2 – ASFALTTISOTURI (1981)

Mel Gibsonin esittämä “Mad” Max Rockatansky palaa koirineen ja ikonisine autoineen post apokalyptisen Australian erämaamaisemiin. Kaikkien aikojen indie-hitin jatko-osa tihkuu bensankatkuista liike-energiaa, tiivistunnelmaisia takaa-ajoja ja näyttäviä nahka-asuja.

Ennen elokuvaa kuullaan Henry Hyvösen asiantuntijaluento otsikolla ”Järkytys, liikutus ja liike: mielenterveyden häiriöt osana elokuvien toiminnallista mieheyttä”. Luento on ilmainen ja kaikille avoin.

***

Mad Max (1979) oli periaatteessa vain yksi monista väkivaltaelokuvista. Siinä oli kuitenkin jokin epämääräisen hämmentävä piirre, joka kenties johtui George Millerin laaja-alaisista, sulamattomista vaikutteista, jotka sisälsivät science fictionia, moottoripyöräelokuvaa, westerniä ja sarjakuvaa. Nämä yhdessä tuhovimman kanssa tekivät elokuvasta kassamenestyksen ja kultin kohteen. Niinpä Mad Max 2 sai paljon suuremman budjetin ja ilmeisesti siihen uhrattiin myös enemmän ajatusta: joka tapauksessa se on harvinainen esimerkki jatko-osasta, joka on parempi kuin edeltäjänsä.

Jälleen Millerin vaikutteet ovat huomattavan eklektisiä, mutta tällä kertaa ne on ohjattu tiukasti kerronnan palvelukseen. Klassisen westernin asetelmasta (intiaanit hyökkäävät linnoitukseen) käsin Millerin futuristinen jakautuu nyt selkeästi ja eloisasti hyviin (atomipommia edeltäneen sivilisaation jäänteet) ja pahoihin (punk-barbaarien lauma). Idän jatkuva vetovoima näkyy siinä, miten vastakkaisille voimille on annettu samuraimaisia kunnia- ja käyttäytymiskoodeja. Henkilöhahmoissa ei vieläkään juuri ole syvyyttä ja näyttelijäsuoritukset ovat usein heikkoja. Heidän vaatetuksensa asteikko on ällistyttävä ulottuen keskiaikaisista suojapuvuista fetissityyliseen nahkaan. Muistettavin henkilö on mykkä, atavistinen lapsi, jonka metallinen bumerangi leikkaa sitä tavoittelevan roiston sormet.

Mad Max 2 on kauttaaltaan ripeästi leikattu, ja sivilisaation romahdusta kuvaava alkujakso on erinomainen esimerkki montaasin melkein kadonneesta taiteesta. Kerronta rakentuu ihailtavasti kohti keskeistä yhteenottoa, jossa Humungus johtaa pakenevan saattueen hellittämätöntä takaa-ajoa. Mutta oikeastaan vasta pienet hienot kosketukset nostavat elokuvan parhaankin väkivaltaviihteen yläpuolelle: selittämätön epämuodostuma Humungusin naamion alla, pyhiinvaellusmatka Luvattuun Maahan, itse asiassa entiseen lomanviettopaikkaan. Tämä on ainesta, josta mytologia tehdään.

Lähde: David McGillivray (Monthly Film Bulletin, May 1982)

– Jari Sedergren 10.4.2017 ja kredut PN