Raaka-ainepula ja öljysota ovat romahduttaneet tulevaisuuden kaupungit ja Australian erämaan kaaokseen, jossa rikollisjengit hallitsevat moottoriteitä haaskalintujen lailla. Ainoana lainvartijana ovat hulluuden partaalle ahdetut poliisit. Yksi parhaista on revittyyn nahkaiseen poliisiasuun pukeutunut Max Rockatansky (Mel Gibson), joka kiertelee erämaassa etsien ruokaa metallipedolleen ja janoten jengeille kostoa.

Lääkärin koulutuksen saaneesta ohjaaja-käsikirjoittaja George Milleristä kuoriutui Mad Max -trilogian edetessä entistä parempi toimintakohtausten koreografi. Mad Max -elokuvasarjan avausosa sai syntynsä Millerin huolesta tieturvallisuutta ja onnettomuuksia kohtaan, mutta journalistinen prosessi muuttuikin pian dystooppiseksi allegoriaksi, joka myös peilaa 70-luvun öljykriisiä.

Trilogian puhtaan toiminnan ja kineettisen energian vetovoima huumaa edelleen. Millerin luoma asfalttipölyn siunaama, karrelle palanut soturihahmo vetää elokuvallisuudessaan vertoja Kurosawan ja Leonen sankareille. Trilogia huipentuu Ukkosmyrskyyn, jossa Tina Turnerin esittämä matriarkka määrää Maxin gladiaattorimaiseen häkkitaisteluun. Säännöt ovat yksinkertaiset: ”Kaksi miestä menee sisään, yksi tulee ulos”.

***

Mad Max (1979) oli periaatteessa vain yksi monista väkivaltaelokuvista. Siinä oli kuitenkin jokin epämääräisen hämmentävä piirre, joka kenties johtui George Millerin laaja-alaisista, sulamattomista vaikutteista, jotka sisälsivät science fictionia, moottoripyöräelokuvaa, westerniä ja sarjakuvaa. Nämä yhdessä tuhovimman kanssa tekivät elokuvasta kassamenestyksen ja kultin kohteen. Niinpä Mad Max 2 sai paljon suuremman budjetin ja ilmeisesti siihen uhrattiin myös enemmän ajatusta: joka tapauksessa se on harvinainen esimerkki jatko-osasta, joka on parempi kuin edeltäjänsä.

Jälleen Millerin vaikutteet ovat huomattavan eklektisiä, mutta tällä kertaa ne on ohjattu tiukasti kerronnan palvelukseen. Klassisen westernin asetelmasta (intiaanit hyökkäävät linnoitukseen) käsin Millerin futuristinen jakautuu nyt selkeästi ja eloisasti hyviin (atomipommia edeltäneen sivilisaation jäänteet) ja pahoihin (punk-barbaarien lauma). Idän jatkuva vetovoima näkyy siinä, miten vastakkaisille voimille on annettu samuraimaisia kunnia- ja käyttäytymiskoodeja. Henkilöhahmoissa ei vieläkään juuri ole syvyyttä ja näyttelijäsuoritukset ovat usein heikkoja. Heidän vaatetuksensa asteikko on ällistyttävä ulottuen keskiaikaisista suojapuvuista fetissityyliseen nahkaan. Muistettavin henkilö on mykkä, atavistinen lapsi, jonka metallinen bumerangi leikkaa sitä tavoittelevan roiston sormet.

Mad Max 2 on kauttaaltaan ripeästi leikattu, ja sivilisaation romahdusta kuvaava alkujakso on erinomainen esimerkki montaasin melkein kadonneesta taiteesta. Kerronta rakentuu ihailtavasti kohti keskeistä yhteenottoa, jossa Humungus johtaa pakenevan saattueen hellittämätöntä takaa-ajoa. Mutta oikeastaan vasta pienet hienot kosketukset nostavat elokuvan parhaankin väkivaltaviihteen yläpuolelle: selittämätön epämuodostuma Humungusin naamion alla, pyhiinvaellusmatka Luvattuun Maahan, itse asiassa entiseen lomanviettopaikkaan. Tämä on ainesta, josta mytologia tehdään.

Lähde: David McGillivray (Monthly Film Bulletin, May 1982)

– Jari Sedergren 10.4.2017 ja kredut PN