GOSFORD PARK (2001)

Kahden kerroksen väkeä ja savuavia aseita! Menestyssarja Downton Abbeyn majesteettiset 1930-luvun kartanomiljööseen sijoittuvat ja loistavilla näyttelijäkaarteilla katetut kantaisät piirtävät kuvan Euroopasta katoavasta aristokratiasta ja luokkajaosta hetkiä ennen toista maailmansotaa. Robert Altmanin palkittu joutsenlaulu Gosford Park (2001) oli hatunosto Jean Renoirin ranskalaisklassikolle ja agathachristiemäiselle murhamysteerille Pelin säännöt (La règle du jeu, 1939).

***

76-vuotias Robert Altman sai idean elokuvaansa Gosford Park tuottaja Bob Balabanilta:

”Minusta oli todella hauska idea laittaa Robert Altman hyvin perinteisiin olosuhteisiin, joka siis tarkoittaisi Englantia. Ja ryhdyin toimeen ainoastaan idean ytimen varassa, joka on hauskaa, koska henkilöhahmoni – siis tämä elokuvatuottaja – sanoo periaatteessa saman asian Gosford Parkissa. He nimittäin kysyvät: ”Mistä tässä elokuvassa on kyse?” Ja periaatteessa minä sanon sen saman minkä sanoin Bobille, kun puhuimme tästä ensi kerran. Rikkaiden ihmisten porukka kokoontuu maaseudun kartanoon viikonlopuksi noin vuonna 1930. En sanonut sitä tässä elokuvassa, mutta kerroin Bobille, että siinä pitäisi olla korvamerkittynä niin monta Agatha Christien perinteistä juonikuviota kuin vain voisimme sietää. Joku tapetaan ja kaikki ajattelevat, että se on joku juhlaporukasta, mutta tietenkään sen ei tarvinnut olla. Ja kun sanoin sen, Bob näytti pähkäilevän asiaa juonikkaasti.”

Bob Balaban ehdotti sittemmin käsikirjoittajaksi Julian Fellowesia, miestä, jonka nykyisin tunnemme parhaiten tv-sarjan Downton Abbeyn luojana. Balaban ja Altman eivät tienneet mitään maaseutukartanon elämänmenosta, Fellowes taas tunsi sen hyvin. Käsikirjoittajana hän oli vasta raakile, sillä uralle mahtui vain joitakin television lastenohjelmia. Altmanin tiedusteluun puhelimessa Fellowes vastasi: ”Okei. Tulen sinne huomenna. Minä kirjoitan kaiken.” Valinta ei ollut hullumpi, sillä Julian Fellowes sai käsikirjoituksestaan Oscarin, ohjaaja Altman ei – ohjaaja-Oscarin sai sinä vuonna Ron Howard elokuvallaan Kaunis mieli (Beautiful Mind).

Kuten tavallista, rahoitus oli hankalaa ja rahoittajaehdokkaat halusivat puuttua käsikirjoitukseen, mikä ei lainkaan miellyttänyt Altmania. Yksi valituksenaiheista oli kartanon henkilöstö, kahden kerroksen väen monilukuisuus: ”Bob, tässä elokuvassa on jo nyt enemmän hahmoja kuin toisessa maailmansodassa, ja nyt niillä kaikilla on sama nimi.” Altmanin esituotantoon liittyvä tapa luonnostella elokuvan hahmoja ei vastannut tuottajien vaatimaa selkeyttä. ”Ei edes ratkaista tätä murhaa”, Altman naureskeli, mutta tarkoitti sitä. Käsikirjoittaja ja tuottaja olivat toista mieltä. Silti Altman piti rahoittajavaateiden edessä käsikirjoittajansa puolta, eikä antanut ”elokuvamaailman kastroivan tavan” vaikuttaa tähän hankkeeseen. Altman piti kaikesta siitä, mitä muut elokuvassa kauhistelivat. Tuottajan mukaan näyttelemisen näkökulmasta lopputulos ei ollut erityisen paljon improvisoitua, vaikka hahmot olivat Altmanin jäljiltä enemmän luonnoksia. Näyttelijät saivat improvisoida tiettyjä kohtauksia niin, että pääsivät roolihahmonsa nahkoihin.

Nykykatsoja on Downton Abbeyn -kokemuksensa kautta hieman paremmassa asemassa kuin ne aikalaiskriitikot vuonna 2006, jotka eivät tavoittaneet elokuvan satiiria, eivätkä ymmärtäneet sen ilkeyttäkin englantilaisaateliston ja heidän palvelijoidensa yhteisen, mutta tyystin eri näkökulmista soljuvan luokkatietoisen elämän kuvauksessa. Mutta se, että kyseessä on hyvien, ellei loistavien, näyttelijöiden elokuva, tunnustettiin yksimielisesti.

– Jari Sedergren 27.12.2015. Lainaukset: Mitchell Zuckoffin teoksesta Robert Altman. The Oral Biography. 2009)