ELÄMÄN ÄIDIT (2002)

Ohjaaja
Anastasia Lapsui, Markku Lehmuskallio
Maa
Suomi
Kesto
74 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
näytöksen alustaa Jari Sedergren
Ikäraja

Uuden vuosikymmenen mittaan Lehmuskallio ja Lapsui palasivat pohjoisten kansojen pariin ja syventäviin kuvauksiin nenetsien, tsuktsien ja saamelaisten kohtaloista. Elämän äidit jatkaa Kadotetun paratiisin nenetsiperheen tarinaa ja keskittyy perheen naisten uuteen elämäntilanteeseen.

***

Paimenen jälkeen Elämän äidit merkitsi Lehmuskallion ja Lapsuin paluuta arktisen kulttuurin pariin ja entistä syvempää sukellusta nenetsien maailmaan: elokuva on eräänlainen jatko-osa Kadotetulle paratiisille (1994), jossa seurattiin Japtikin itsellisen poropaimentolaisperheen elämää. Kun Lehmuskallio ja Lapsui sittemmin siirsivät kameransa toisiin kohteisiin, he pitivät yhteyttä yllä ja saivat vuosien mittaan monia viestejä perheen vaiheista ja uusista vaikeuksista. Vuonna 2000 Lehmuskallio ja Lapsui palasivat Jamalin niemimaalle ja etsivät käsiinsä Mjusena ja Tatjana Japtikin, mutta kesti yli kolme viikkoa ennen kuin he löysivät heidän uuden kotapaikkansa. Paljon oli välivuosina tapahtunut ja tapahtui vielä vuosina 2000–2001, jolloin tekijät seurasivat naisten koettelemuksia. Lopullisessa elokuvassa käytettiin myös 1990-luvun alussa kuvattua aineistoa: uusien kuvausten mustavalkoinen materiaali liitettiin Kadotetun paratiisin värimateriaaliin.

Nenetsi-trilogian lailla Elämän äidit on menetysten ja jäähyväisten elokuva. Videolaitoksen kansitekstissä elokuvan draama tiivistetään siten, että kyseessä on Kadotetun paratiisin ”jatkotarina, päähenkilönään vanha nenetsinainen, jonka aviopuoliso on kuollut, toinen poika tapetttu ja toinen poika teki itsemurhan. Ja kaikki porot karkasivat suuressa myrskyssä.” Elämän äidit kertoo toki näistä aineksista rakentuvan yhden perheen murhenäytelmän, mutta Lehmuskallion ja Lapsuin lähestymistapa ei ole näin suoraviivainen ja dramatisoiva. Tarina piirtyy esiin pieninä palasina, ikään kuin särkyneen peilin sirpaleina, yhtä lailla legendojen ja laulujen kuin perheen elämää ennen ja nyt dokumentoivien haastattelujen ja kuvien kautta. Menetelmä nousee suoraan nenetsien perinteisestä tavasta ilmaista itseään: he varovat sanojaan, harkitsevat puheitaan, sillä he uskovat, että ääneen lausutut sanat jäävät kiertämään avaruutta.

Metodi ilmoitetaan jo elokuvan ensimmäisessä välitekstissä, jonka mukaan nenetsit eivät lausu kuolleittensa nimiä, vaan käyttävät sellaisia kiertoilmaisuja kuten ”Hän joka ei palaa” tai ”Hän joka on mennyt pois”. Tekstiä seuraa nenetsinaisen laulu, joka kiteyttää menetyksen ja sydänsurun tunnelman sanoillaan ”karu maa särkee sydämeni, karu maa murskaa sieluni”. Kohta hänen surunsa ”laulaa kaikuen yli maan: kyynelissä kuljen, kyynelissä taivas, kyynelissä itsevät jumalat.” Luonto ja luonnonvoimien jumalat ottavat osaa ihmisten kohtaloihin. Myrsky saattaa raivota seitsemän päivää, kunnes tuuli avaa jälleen maiseman ja ”ihmisten on ihana nähdä hanhien lento ja porojen vaellus.” Seitsemän kerroksen jumalat ovat mukana nenetsien ikuisella vaelluksella, jossa ollaan kaiken aikaa matkalla ja kaiken aikaa kotona. Nenetsien kansanrunouden kielellä on aivan luonnollista sanoa, että kuollut liitää korkealla taivaalla, missä luojat antavat sateen sataa, kasteen kimaltaa; tai että vanhus lähtee pitkälle polulle, menee mullan alle ja itsee siellä vainajaansa.

Elämän äitien syntyprosessi oli eräässä mielessä kaksijakoinen ja samassa kaksinaisessa hengessä valmis elokuva voidaan nähdä sekä kansatieteellisenä dokumenttina katoavasta elämänmuodosta että runollisena visiona ihmisen kohtalosta. Legendat ja todellisuus sekoittuvat, limittyvät ja elävät pitkin matkaa rinta rinnan. Alkupuolta hallitsee värimateriaali vuosilta 1992–1993, jolloin Japtikin kaikki perheenjäsenet olivat elossa ja elivät kiinteässä suhteessa toisiinsa. Uudessa yhteydessä ja kontrastina nykyisyyden mustavalkoisille kuville nämä dokumentit näyttäytyvät toisessa valossa: suruntäyteisinä muistoina, menneisyyden nostalgiana, kenties jopa kadotetun paratiisin merkkeinä.

– Sakari Toiviainen 8.4.2009