MANAAJA II: LUOPIO (1977)

Regan (Linda Blair) on aikuisuuden kynnyksellä John Boormanin omintakeisessa jatko-osassa, jossa roomalaiskatolinen ja afrikkalainen hengellisyys kohtaavat. Todenmakuinen ote vaihtuu fantasiaan ja kontrolli kaoottiseen luovuuteen. Ennio Morriconen musiikki energisoi elokuvaa, joka on enemmän hyvyyden kuin pahuuden lumoissa.

***

John Boormanin jatko-osa William Friedkinin Manaajalle (1973) lähtee kovien paineiden alla rakentamaan seurauksia alkuperäistarinan jättämistä langoista. Richard Burtonin jäyhästi esittämä isä Lamont lähtee selvittämään vastaavana manaajana toimineen isä Merrinin kuolemaan johtaneita tekijöitä. Hän joutuu oitis toteamaan manaajien arkkivihollisen pitävän edelleen majaansa Reganin rubensilaisemmaksi kypsyneessä kehossa. Modernia lääketiedettä edustavan naispsykiatrin keinojen osoittautuessa riittämättömäksi lääkkeet paholaista vastaan löytyvät Afrikan aavikoilta heinäsirkkaparvien keskeltä. Afrikkalaisessa tohtori Kokumossa yhdistyvät vuosituhantinen poppamiesten viisaus ja länsimaisen lääketieteen opit tehokkaalla mutta humaanilla tavalla. Regan vapautuu paholaisestaan, mutta hyvän ja pahan välinen selvittely jää yhä ratkaisematta.

Molemmat Manaajat pitävät melkoista sirkusta raamatullisten selitysten ympärille. Pyhästä kirjasta heitetään soppaan taikasanoja, selityksiä ja hallittua karismaa, mutta muuten Merrinin Merlin-hahmo ja isä Lamont toimivat teologisen ammattietiikan ulkopuolella. Vaikuttavimmillaan vanhatestamentillinen kuvasto toteutuu heinäsirkkaparvien hyökätessä riivauksen ensimmäisenä tapahtumapaikkana olevaan huoneeseen Luopion loppuselvittelyissä.

Boormanin elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton. Ykkösosan arvoihin uskoneet eivät pääse yli jatko-osan kiistattomasta sekavuudesta, ajoittaisesta latteudesta ja Burtonin pateettisuudesta. Ensimmäisissä esityksissä yleisö kauhistumisen sijasta oli taipuvainen nauramaan. ”Ottakoot sen parodiana, kunhan vain käyvät katsomassa”, oli Boormanin sarkastinen ensireaktio, mutta sittemmin hän suostui leikkaaman elokuvaansa uudelleen ja lyhensi sitä noin 15 minuutilla. Koko Luopion tuotanto oli Boormanille suurta henkistä ja fyysistä tuskaa. Alun perin hän suostui hankkeeseen vain siksi, että budjetti oli mittava ja ohjaajan kannalta väljä ja että hän piti William Goodhartin käsikirjoituksesta jonka mahdollisuudet kuitenkin hupenivat sitä mukaa kun rooleja miehitettiin näyttelijöillä joita Boorman ei halunnut.

Fantastisen elokuvan ystävät ovat toisaalta nähneet Luopiossa mielikuvituksellista rikkautta, visuaalista huikeutta ja persoonallista otetta. Monthly Film Bulletinin Richard Combs löysi keskitien heti tuoreeltaan: ”Sekoittuneen magian ainutlaatuisena tapauksena Boormanin jatko-osa ei ole sellainen katastrofi kuin amerikkalaiset ensireaktiot ovat antaneet ymmärtää eikä myöskään se puhdas henkinen odysseia jollaista tekijät siitä toivoivat. Ensi katsomalla pistää silmään ennen muuta elokuvan viattomuus (vastakohtana kyyniseen edeltäjään): erikoistehosteiden sarjatulella, kieppuvilla ja sukeltavilla kamera-ajoilla yli Afrikan maisemien, kuvilla joiden villisti palavat värit viittaavat maailmaan alkutilassaan, Boorman ja hänen työtoverinsa ovat luoneet metafyysisen seikkailun, joka kavaltaa, että ohjaaja yhä yirttää tehdä ”Tarua sormusten herrasta””.

– Asko Alasen (Musta Peili, 1985), Mika Siltalan & Hannu Paloviidan (John Boorman, elokuvaohjaaja, 1988) ja muiden lähteiden mukaan