ELÄMÄ ON KAUNIS (2000)

Legendaarisen ranskalaisohjaajan tutkielma hukkaruoan keräilijöistä on lämmin, sanaleikeillä kyllästetty osoitus ohjaajansa kokeilunhalusta ja pettämättömästä silmästä.

Agnès Varda (1928–2019) sekä edelsi että jatkoi ranskalaisen uuden aallon rajoja rikkovan elokuvan perintöä. Vuosituhannen taitteessa kannettavilla digikameroilla kuvattu The Gleaners and I on lämmin, kuva- ja sanaleikeillä kyllästetty osoitus ohjaajansa kokeilunhalusta ja pettämättömästä silmästä.

Kyseessä on tutkielma keräämisestä – kaikenlaisen poisheitetyn talteenotosta. Esseenomainen teos tarkastelee aihettaan tilkkutäkkimäisesti assosioiden. Varda tapaa monenlaisia ihmisiä: yhdet poimivat pelloille hylättyjä perunoita harrastuksena, toiset etsivät pakon edessä ravintoaan roskakorista. Mukaan mahtuu jos jonkinmoista oman tiensä kulkijaa, ja keräämisen akti näyttäytyykin myös epätavanomaisena vastarintana kulutusyhteiskunnalle.

Kyseessä on kaikkea muuta kuin kuiva akateeminen selvitys. Päällimmäisenä välittyy vilpitön uteliaisuus, lapsenomainen innostus ja myötätunto pientä ihmistä ja koko elonkirjoa kohtaan. Kokonaisuuden kruunaa Vardan itse esittämä räppi.

Kuten monet Vardan työt, teos on yhtä lailla potretti ohjaajasta itsestään, ja lähestymistavan todellinen taikuus syntyykin hänen läsnäolostaan valkokankaalla. Kuvatessaan ”yhdellä kädellä toista kättään” Varda kääntää katseen omaan vanhenemiseensa keräämiensä perunoiden lailla ja puhuttelee yleisöä vertaisenaan. Rakeinen digikuva muistuttaa vanhojen perhe- ja kotivideoiden estetiikasta. Harvoin elokuvantekijästä tulee katsojalle yhtä rakas.

– Oskari Lindfors, 2022

Huom! Ennakkotiedoista poiketen elokuvan tekstitykset ovat engalniksi ja esityskopio on DCP.
***

Agnès Vardan dokumenttielokuva Les Glaneurs et la glaneuse (Suomen tv-esityksessä Elämä on kaunis) sai nimensä ja lähtöideansa Jean-Francois Millet’n kuuluisasta maalauksesta ”Les Glaneurs” eli ”Tähkänpoimijat” (1857), josta ohjaaja laajentaa aiheensa käsittelemään kaikkea tämän päivän ”poimintaa”, muiden jäljelle jättämien tuotteiden talteenottoa ja kierrätystä. Ranskan laki vuodelta 1554 sallii ihmisten poimia pelloilta ja puutarhoista sadonkorjuun jäljiltä jääneet tuotteet, vihannekset, hedelmät, viinirypäleet, jopa osterit. Käytöstä poistettuja tavaroita voi vastaavasti viedä kaduilta ja kaatopaikoilta. Varda liikkuu nykyisen kertakäyttökulttuurin ja kierrätyksen maailmassa ja tapaa ihmisiä, jotka ovat omistautuneet tälle ”poiminnalle”, keräilylle, kierrätykselle. Toiset keräävät jätteitä lautaselleen, toiset taideteoksiinsa.

Elokuvan alkuperäisen nimen ”la glaneuse” on Varda itse, joka kuvaa ja haastattelee näitä poimijoita sekä samalla poimii heistä ja heidän elämäntavastaan aineksia omaan kulttuurikriittiseen taideteokseensa. Vardan lähestymistapa on eräänlaista ”subjektiivista dokumentaaria”, hänellä on kyky saada ihmiset avautumaan samalla kun hän panee likoon myös itsensä ja korostaa omaa henkilökohtaista panostaan ja tilannettaan 70-vuotiaana elokuvantekijänä, vanhenevana naisena, joka pohtii kaiken katoavaisuutta. Varda on kuvannut dokumenttiaan pienellä digitaalikameralla, niin pienellä, että toisella  kädellä voi kuvata toista kättä, kuten hän ihmetteleekin. Uusi tekniikka ei kuitenkaan ole Vardalle mikään itsetarkoitus, hänen mukaansa ”kaikki tämä puhe digitaalisesta teknologiasta on vailla ymmärrystä siitä, että kyseessä on vain kuvauksen ja leikkauksen työkalu”.

Huolimatta vakavasta aiheestaan ja sisältämistään perimmäisistä kysymyksistä Vardan elokuva on kaukana ryppyotsaisesta kulttuurikritiikistä: Les Glaneurs et la glaneuse on hauska, ihmisläheinen ja lyyrinen puheenvuoro tärkeistä asioista, mutta myös kompleksinen taideteos ja poliittinen kannanotto. ”Se ei ole mikään kova dokumentti”, Varda on korostanut. ”Se käsittelee todellisuutta tavalla joka on kiinnostavaa, tavalla joka korostaa kauneutta. Niin epämuodikasta kuin se saattaakin olla ja niin oudolta kuin se saattaankin näyttää yhteiskunnallisessa dokumentaarissa, minä pidän kauneudesta. Kenties olen ikääntyessäni vapautunut käyttämään uusia ja erilaisia sävyjä. Niinpä en tätä elokuvaa tehdessäni nähnyt mitään syytä salata sitä, että rakastan maalaustaidetta tai että puhun itsestäni siinä missä muistakin.”

Les Glaneurs et la glaneuse palkittiin Euroopan parhaana dokumenttielokuvana ja se menestyi pokkeuksellisen hyvin myös Ranskan elokuvateattereissa. Niinpä Varda päätti palata aiheeseen ja jatkoi dokumentissa Deux ans après (”Kaksi vuotta myöhemmin”) tutkimusmatkaansa keräilyn maailmaan ja tapasi uudellen eräitä ensimmäisen dokumentin henkilöitä kuten pelkällä jätteiden keräilyllä elävän Alainin ja psykoanalyytikko Jean Laplanchen. Uudessa elokuvassaan Varda kohtaa myös joitakin innostuneita katsojia, jotka ovat ottaneet häneen yhteyttä ensimmäisen elokuvan johdosta. Jälleen on kysymys Vardan persoonallisesta, runollisesta visiosta, kuvien, tekstien ja maalausten vuorovaikutuksesta, ajan kulumisesta, kulttuurin kerrostumien vuoropuhelusta.

– ST 2005