KANDAHAR – AURINKO KUUN TAKANA (2001)

Nuorena vaiennetun teinisensaation Samira Makhmalbafin isän Mohsen Makhmalbafin Kandahar on iranilaisten Afganistan-elokuvista tunnetuin. Polttopisteeseen nousee raunioitetun maan naisen asema. Kun emigroitunut naistoimittaja palaa sisällissodan lopulla Kandahariin, asusteiden runollinen kauneus lomittuu surrealistisiin näkyihin.

***

Mohsen Makhmalbaf on yksinhuoltajaäidin poika, joka joutui töihin 8-vuotiaana, liittyi shaahivallan aikana islamistiseen vastarintaliikkeeseen, joutui vankilaan 17-vuotiaana ja vapautui sieltä vuonna 1979 ajatolla Khomeinin islamistisen vallankumouksen jälkeen. Makhmalbaf otti etäisyyttä politiikasta ja koki kulttuurillisen heräämisen. Kirjailijana Makhmalbaf on julkaissut 27 teosta, mm. romaaneja ja novelleja. Makhmalbafista tuli Iranin elokuvallisen heräämisen keskushahmo. Makhmalbaf on esiintynyt paitsi ohjaajana myös käsikirjoittajana ja leikkaajana muiden elokuvissa. Makhmalbaf perusti vuonna 1996 oman elokuvakoulun, hän on toiminut opettajana muutenkin, ja hänen perheessään ovat elokuvaohjaajia myös vaimo Marzieh Meshkini ja tyttäret Samira Makhmalbaf ja Hana Makhmalbaf. Makhmalbaf on kantanut huolta Keski-Aasian veljeskansoista Afganistanissa ja Tadzhikistanissa. Ennen 11.9.2001 terrori-iskua valmistunut Kandahar perustui Makhmalbafin salaisiin tutkimusretkiin Talibanin hallitsemaan Afganistaniin. Makhmalbaf halusi tehdä elokuvan maasta, josta fundamentalistinen kuvan kielto oli lopettanut elokuvanteon kokonaan. Tutustuminen maan tilanteeseen järkytti ohjaajaa niin, että hän muutti kahdeksi vuodeksi Kabuliin paneutuen afgaanien koulutus- ja terveysasioiden kehittämiseen.

Helena Ylänen kirjoitti Kandaharista, että ”kaikki alkoi siitä, kun Kanadassa asuva afganistanilainen naistoimittaja lähestyi eräänä päivänä kuuluisaa ohjaajaa ja pyysi tätä kuvaamaan paluunsa vanhaan kotimaahan. Hän oli saanut epätoivoisen kirjeen ystävättäreltään, joka uhkasi tappaa itsensä, ja halusi rientää paikalle. Makhmalbaf kieltäytyi, mutta ajatus jäi kiinnostamaan. Hän kävi salaa Afganistanin puolella ja havaitsi Taliban-hallituksen aikaisen surkeuden. Niinpä elokuvasta, joka sai nimen Kandahar, tuli fiktio tekemättä jääneestä matkasta. Kuvaaminen Afganistanissa olisi ollut liian vaarallista, joten elokuva tehtiin Iranissa lähellä Afganistanin rajaa. Kandahariin palaavaa naistoimittajaa esitti itse idean äiti Niloufar Pazira.”

”Aluksi matkantekoa markkeerataan helikopterilennoilla”, kirjoittaa Ylänen. ”Kopterin melussa Pazira sanelee englanniksi nauhuriinsa matkapäiväkirjaa, runollis-korkealentoisia tuntemuksiaan. Maan pinnalla hän kohtaa muutamia kaikkein tunnetuimpia talibanien säätämistä omituisuuksista. Makhmalbaf keskittyy oikeastaan vain burkhaan pukeutuneisiin naisiin ja maamiinoihin astuneisiin jalattomiin. Makhmalbaf on täysin tietoinen aiheensa esteettisyydestä. Värikkäät naislaumat hiekka-aavikolla ovat silkkaa silmäniloa. Makhmalbaf on puhunut haastatteluissa naisten elämänpiirin tukahduttamisesta ja burkhan tukahduttavuudesta mutta ei pysty välittämään tätä tunnetta.”

Ylänen päätyy kriittisiin ajatuksiin elokuvasta, joka on hänen mielestään menettänyt tehonsa talibanien vallasta sortumisen ja terrorismin vastaisen sodan alkamisen jälkeen. Kuitenkin Kandahar onnistuu välittämään tunteen suuresta hädästä. Invalidisoituminen kasvaa kokoavaksi kuvaksi. Saamme tietää, että joka viides minuutti joku astuu miinaan ja kuolee tai rampautuu. Naisille pakko peittää itsensä burkhaan merkitsee identiteetin katoamista. Ylänen arvostelee kauneuden korostusta Niloufar Paziran henkilöhahmossa ja muutenkin. Mutta kauneus (joskin valitettavasti digivideomainen) on Kandaharissa vastakuva, kauhun keskellä sitäkin tarpeellisempi muistutus toivon horisontista siellä, missä toivo on melkein kuollut ja itsemurhan ajatus lähellä.

– Helena Ylästä lainaten (Helsingin Sanomat NYT 29.3.2002) ja omista muistiinpanoista Antti Alanen 22.2.2011