Neljäkymmenvuotisjuhlaansa tänä vuonna viettävä Lumikuningatar on visuaalisesti häikäisevä fantasiaseikkailu ja suomalaisen lastenelokuvan kiistaton suurteos. H.C. Andersenin satuun pohjautuvassa elokuvassa paha Lumikuningatar tavoittelee Pimeyden kruunua hallitakseen maailmaa. Saadakseen kruunun haltuunsa hän kidnappaa pienen Kai-pojan, jota tämän ystävä Kerttu lähtee etsimään.

***

Päivi Hartzell alkoi Kuningas jolla ei ollut sydäntä -elokuvan jälkeen suunnitella uutta satuelokuvaa, tällä kertaa Hans Christian Andersenin Lumikuningattaresta, joka oli filmattu Neuvostoliitossa kahteen kertaan: kokoillan animaatioelokuvana (1958) Lev Atamanovin ohjauksessa sekä Gennadi Kazanskin ohjaamana näytelmäelokuvana (1967).

Suomen elokuvasäätiö tuki Hartzellin hanketta syksystä 1984 lähtien. Monien käsikirjoitusversioiden ja pitkällisen tuotantosuunnittelun jälkeen kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1986 ja jatkuivat useassa jaksossa saman vuoden syyskuulle. Kuvausmatkoja tehtiin Islantiin, Itävaltaan ja Kanarian saarille saakka. Lapsinäyttelijöitä etsittiin yli sadan koekuvauksen kautta, kunnes rooleihin valittiin Outi Vainionkulma ja Sebastian Kaatrasalo: molemmilla oli esiintymiskokemusta ja molemmat tanssivat klassista balettia, jonka edellyttämää pitkäjännitteisyyttä Hartzell piti tärkeänä elokuvatyössä.

”Elokuvan käsikirjoitus eroaa melko paljon alkuperäisestä sadusta”, Hartzell kertoi sovitustyöstä. ”Olen dramatisoinut tarinan niin, että elokuva sisältää myös pojan, Kain, kertomuksen. Satuhan keskittyy lähinnä Kertun olemukseen ja taipaleeseen. Pohjimmiltaan elokuva kertoo kasvamisesta, lapsuuden jättämisestä.” (City 5/1986).

Lumikuningattaren taustalla oli Hartzellin kiinnostus satuihin ja niiden symboliikkaan. ”Satu kertoo ihmisen kehityksestä lapsuudesta aikuisuuteen”, Hartzell jatkoi Suomen Kuvalehdessä (51–52/1986). ”Tässä kuten monissa muissakin saduissa päähenkilöt ovat uinuvassa lapsuudentilassa, niin sanotussa latentissa vaiheessa. Kuningatar edustaa viettelystä matkalla aikuisuuteen, välttämätöntä kehitysvaihetta. Sadut ovat naivistisia. Ne eivät puhuttele järkeä, vaan sydäntä. Olen yrittänyt elokuvan keinoilla, väreillä ja kuvilla korostaa tätä.”

Anneli Lehtisalon mukaan ilmaisultaan vahvan visuaalinen elokuva poikkesi merkittävästi suomalaisesta realismiperinteestä ja sen kerronta perustuu suoraviivaisen juonen etenemisen sijaan värikylläisen näyttäviin ja runsaasti lavastettuihin kohtauksiin. Lumikuningatar voidaankin lukea ennemmin osaksi eurooppalaisen modernismin perinnettä kuin valtavirran lastenelokuvia.

Lumikuningatar sai lähes 100 000 katsojaa, kaksi Jussi-patsasta ja valtion laatutukipalkinnon ja se valittiin Suomen edustajaksi ulkomaisten elokuvien Oscar-kilpailuun.

– Marjo Kovanen 2026

Lähteet:
Elonet
Lehtisalo, Anneli (2024): Lastenelokuva suomalaisen elokuvan kansainvälisenä käyntikorttina – Elokuvien Pikku pelimanni (1939), Lumikuningatar (1986) ja Niko – lentäjän poika (2008) kansainvälinen potentiaali ja levitys. Teoksessa Suomalainen lastenelokuva (toim. Outi Hupaniittu, Marjo Kovanen ja Heta Mulari)

Lisätietoa ja elokuvaan liittyviä tehtäviä löytyy Koulukinon oppimateriaalista.