METROPOLIS (2001)

Osamu Tezukan kuoleman jälkeen kaksi hänen faniaan, Rintaro ja Otomo (Akira), tekivät unenomaisen elokuvan, jonka visuaalinen kauneus on osa sen vetovoimaa. Sen konsepti perustuu kuitenkin Fritz Langin klassikkoon, dystopiaan luokkataistelusta, jossa robotteja käytetään hyväksi ihmisen hyödyn tavoittelussa ja yhteiskunnan manipuloimisessa. Elokuvan musiikki ja vakuuttava juoni saivat Roger Ebertin kuvailemaan sitä ”yhdeksi parhaista näkemistään animaatiosta”.

***

Tulevaisuuden futuristisessa Metropolis-kaupungissa ihmiset ja robotit elävät samassa yhteiskunnassa, mutta jälkimmäiset ovat hyljeksitty alaluokka. Kaikilla ihmisilläkään ei mene hyvin, vaan he elävät työttöminä ja köyhinä, syyttäen tilanteesta ketäpäs muuta kuin robotteja. Duke Red on Metropoliksen itsevaltainen diktaattori ja sen ulkoiseksi merkkipaaluksi hän on rakennuttanut valtavan pilvenpiirtäjän nimeltä Ziggurat. Yksityisetsivä Shunsaku Ban ja hänen veljenpoikansa Kenichi saapuvat Metropolikseen pidättämään tohtori Laughtonin, jota syytetään laittomasta elinkaupasta. Laughton on kuitenkin todellisuudessa saanut salaisen tehtävän Duke Rediltä luoda ihmisen ja robotin hybridi hallitsijan kuolleen tyttären Timan korvikkeeksi. Robotti-Timalle suunnitellaan roolia Zigguratin keskusrakenteeseen, sen toimivaksi osaksi. Väliin astuu Duke Redin adoptoitu hulttiopoika Rock, joka mustasukkaisuuksissaan sabotoi Laughtonin laboratorion. Räjäytyksessä Shunsaku Ban ja Kenichi joutuvat erilleen ja Shunsaku jatkaa matkaa Timan kanssa Metropoliksen maanalaisiin kerroksiin. Alakerroksissa piilee vallankumouksellinen työläisjoukko, joka havittelee Duke Redin syrjäyttämistä. Tämä taas antaa Duke Redille hyvän syyn julistaa sotatila. Yksi Metropoliksen teemoista onkin luokkayhteiskunnan ja luokkataistelun kuvaus.

Metropoliksen anime-elokuvaversion käsikirjoitti Akira-animen ohjaaja Katsuhiro Otomo, Japanin mangan isäksi nimetyn Osamu Tezukan pitkän sarjamangan pohjalta. Monimutkainen juonivyyhti onkin tyypillistä anime-elokuville, joiden alkuperäisteos on viikoittain jatkokertomuksena anime-lehdissä julkaistu pitkä manga. Tezukaa inspiroi puolestaan Fritz Langin elokuva Metropolis (1927). Anime-versiossa on kuitenkin enemmän suoraan Fritz Langin elokuvasta otettuja kohtauksia kuin Tezukan mangassa. Tezuka itse oli kiinnostunut robotin luomisesta sekä tapahtumaympäristöstä, tulevaisuuden megakaupungista. Tezukan alkuperäistarinassa tyttörobotti Mitchi osasi lentää ja pystyi vaihtamaan sukupuolta. Elokuvan Tima taas on selkeästi tyttö eikä lennä. Tarinassa näkyy viittauksia moneen suuntaan. Teemallisesti tulee mieleen Bladerunner, jossa samoin ihmisen ja robotin ero on häilyvä. Tima kokee Bladerunnerin Rachelin tapaan shokin ja suurta surua tajutessaan olevansa robotti. Samoin Timan ja Kenichin välisen romanssin kehittyessä katsoja kysyy itseltään, voiko robotti rakastua ja voiko robottia rakastaa. Loppukrediittien jälkeisessä kuvassa Tima on korjaamon ikkunassa, kuin tarinan unohtamana.

Osamu Tezuka oli tutkinut robotin ja ihmisen välistä eroa ja heidän yhteiseloaan myös animesarjassa Astro Boy (Tetsuwan Atomu, 1963). Hahmosuunnittelun Metropolikseen on tehnyt Yasuhiro Nakura, yksi Muumilaakson tarinoiden pääanimaattoreista.  Hän on tehnyt Timasta ja Kenichistä lapsenomaisia, suurisilmäisiä viattomuuden ilmentymiä, kun taas muut hahmot ovat realistisempia ja ronskimmin luonnosteltuja.

Tärkeässä osassa on itse kaupunki. Animaatio avautuu upealla näkymällä Metropoliksen yltä. Kaupunki rakentuu useista kerroksista ja niitä yhdistävistä silloista. Sillä on oma rakenteellinen elä- ja alaluokkansa. Japanilaiseen anime-tyyliin katsoja huomaa tarkkaan piirrettyjä yksityiskohtia ja elokuvan räjähdys- ja actionkohtaukset ovat näyttäviä ja selkeitä.

Toshiyuki Hondan soundtrack-musiikki luo New Orleans jazz -tyylistä sävelkenttää modernistiseen kaupunkikuvaan.

Metropolis on yksi esimerkki japanilaisen animeteollisuuden taidosta tehdä aikuiseen makuun luotuja, monitasoisia teemoja käsitteleviä animaatioelokuvia, joissa visuaalinen tyyli luotaa hyvin tarinamaailmaa.

–  Eija Niskanen