Niskavuoren Aarne jatkaa suvun vaiheita siitä, mihin aiemmat tarinat jäivät. Maailmalla kulkenut Aarne palaa kotitilalle, jossa vanhat haavat, rakkaudet ja velvollisuudet odottavat ratkaisuaan. Wuolijoen tarinassa Niskavuori ei ole vain maatila vaan elämänmuoto, jonka puolesta taistellaan. Arvioissa elokuvaa pidettiin yhtenä vuoden parhaista, ja erityistä kiitosta saivat sen filmillinen ilmaisu, vahva kuvakerronta sekä omaperäinen näkemys.

***

Niskavuoren naisissa Aarne jättää Niskavuoren, Loviisassa Juhani taistelee itsensä kanssa ja jää, Niskavuoren Aarnessa Aarne palaa takaisin. Uhkana Niskavuoren moraalille onkin nyt Aarnen hylkäämä vaimo, Martta. Vanhan emännän ja Ilonan välinen vastakkainasettelu säilyy vain taustalla, kunnes lopussa Ilona ottaa emännän paikan.

Niskavuoren Aarnessa myönteinen maanomistuksellinen arvolataus kohdistuu itse Niskavuoreen. Pohjana oleva näytelmä ”Niskavuoren leipä” syntyi jo ”Niskavuoren naisten” jälkeen. ”Kun ”Niskavuoren naiset” ehti 30-luvulla Pohjanmaalle, alkoi sieltä kuulua vaatimuksia: näyteltäköön vielä kolmas näytös, jossa ”syntiset” saisivat ansaitun palkkansa.” (Elina Ervasti: Talontytär lahden takaa, kotimaisen kirjallisuuden pro gradu, 1976). Wuolijoki kirjoittikin uuden näytelmän, jossa avioliiton pyhyyden häpäisijät saivat palkakseen Niskavuoren.

Loviisan lopussa nimihenkilö rukoilee Jumalalta sitä mitä häneltä puuttuu: rakkautta – ja saa sitä Wuolijoelta. Saamme vanhasta emännästä ja Niskavuoresta kiintyneen kuvan. Iän painaessa ja kehityksen myllerryksessä hän haluaa pysäyttää ajan ja koota lapsensa maailman turuilta jälleen syliinsä. Wuolijoki on ennenkin kunnioittanut häntä siitä, että hän taistelee itseään suuremman kokonaisuuden puolesta, mutta nyt tämä kokonaisuus saa uuden hahmon: kysymys ei ole enää peltojen pinta-alasta (vaikka Wuolijoelle ominaisen paradoksaalisesti missään osassa ei tilan omistussuhteita setvitä yhtä perusteellisesti) tai kuolevan yhteiskuntamuodon puolustamisesta, vaan äiti maan ikuisista arvoista: siitä miten mullasta kasvaa leipä, miten ihminen elää osana tasapainoista luonnonjärjestystä.

Arvomaailmaltaan valaiseva on elokuvaan lisätty Niskavuoren vanhan emännän ja Kyösti Kallion kohtaaminen eduskuntatalossa, johon ”Wuolijoki on ohjaajansa pyynnöstä sisällyttänyt asutustoimintaa koskevia repliikkejä” (Tompan Tuomo, Lalli 1954). Näissä Wuolijoen viimeisiksi jäänneissä vuorosanoissa on kysymys Lex Kalliosta, tilatonta väestöä ja pienviljelijöitä palvelevasta laista, josta maistaan kiinni pitävä vanha emäntä ei pidä. Kallio toteaa: ”Aarne sairastaa maansa menetystä. Minä tiedän sen. Ja Te tiedätte, että omistusoikeus on ainoa terve pohja maanviljelykselle. Mutta se on vain perustus. Maanomistuksesta seuraa itsestään myös velvollisuus ennen kaikkea elättää koko tämä maa elintarpeillamme.”

– Markku Varjola (1979)