VIETTELYKSEN VAUNU (1951)

A Streetcar Named Desire/Linje lusta
Ohjaaja
Elia Kazan
Henkilöt
Marlon Brando, Vivien Leigh, Kim Hunter, Karl Malden
Maa
USA
Tekstitys
svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
127 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
double bill -lippu 13 € / 10 € (klubikortilla)

Elämän teatraalisuus ja suuret tunteet nivoutuvat yhteen kahden melodraaman klassikon kautta. Elia Kazanin Tennessee Williams -filmatisointi oman näyttämöohjauksensa pohjalta oli Marlon Brandon ja Vivien Leighin tärkeimpiä rooleja. Pedro Almodóvarin modernin klassikon keskiössä on Viettelysten vaunun näytelmäsovitus, joka peilaa Barcelonaan sijoittuvan tarinan tunne-elämää ja äidin traagista surua. New Orleansin syntiset jazzsävelet kaikuvat myös Barcelonan yössä.

***

Tennessee Williamsin jännittävä näytelmä, joka aikaisemmin esitettiin Broadwaylla joka sai sekä Pulitzer-palkinnon että New Yorkin teatterikriitikkojen tunnustuksen, on nyt filmattu ja siitä on tullut entistäkin kiehtovampi draama täydelliseen tragediaan huipentuvasta pettymyksestä. Elia Kazanin ohjaamana siitä on tullut erinomaisen; hallittu elokuva, näkemyksellinen tulkinta näytelmästä, jonka kantavuus näyttämöllä oli olosuhteiden pakosta rajallinen. Kamera tuntuu tekevän enemmän oikeutta Williamsin näytelmälle; se voi vangita pieniä vivahteita ja antaa tragedialle sellaista läheisyyttä joka on tärkeää tämäntapaisessa tarinassa.

Teema on sellainen, joka yleensä ei ole tuonut mukanaan kassamenestystä. Viettelysten vaunu kertoo tarinan Blanche Duboisista, elähtäneestä opettajattaresta, joka on erotettu toimestaan moraalisista syistä. Hän etsii turvaa sisarensa ja tämän miehen luota, jotka asuvat New Orleansin vanhassa, ranskalaisessa osassa. Kumpikaan ei tiedä Blanchen taipumuksesta ”kohdata vieraita miehiä”. Koska hänen läsnäolonsa kuitenkin vaikuttaa haitallisesti miehen ja vaimon suhteisiin, asennoituu mies, hiomaton ja brutaali puolalais-amerikkalainen alun pitäen vihamielisesti vieraaseen. Mies myös epäilet että Blanche valehtelee menneisyydestään. Duuri tästä asetelmasta kehkeytyy varsinainen draama: Kowalski punoo juonen saadakseen kälynsä lähtemään tiehensä. Näin hän onnistuu tuhoamaan Blanchen ainoan mahdollisuuden onneen erään pokerikaverinsa kanssa. Tästä Blanche Duboisin tragediasta Vivien Leigh luo tavattoman intensiivisen tulkinnan, hänellä on monia suuren paatoksen leimaamia kohtauksia, ei vähiten viimeinen, jossa häntä saatetaan mielisairaalaan – huipentuma kaikesta siitä mikä hänen elämässään on rauennut tyhjiin. Vahva on myös Marion Brandon tulkinta nuoresta brutaalista puolalaisesta, samasta roolista jonka hän esitti jo Broadwaylla, kuten myös erinomaiset Kim Hunter ja Karl Malden omansa.

Viettelysten vaunu on epäilemättä sitä mitä sanotaan ”filmatuksi teatteriksi”. Mutta Kazanin versiossa on ihailtavaa se, että hän huolimatta tästä vapaaehtoisesta rajoittumisesta on onnistunut tekemään elokuvan, joka tuskin hetkeäkään seisoo paikallaan. Liikkumattomalla kamerallaan hän on onnistunut välittämään tämän New Orleansin laitapuolen tiheän atmosfäärin: kosteat sivukadut, kukkien myyjät ja monotoniset blues-sävelmät, Kazanin teatterimenneisyys ei välttämättä ole merkinnyt rasitetta; ehkäpä elokuvan suljetulla tilalla on oma symbolinen merkityksensä – kuvauksen kohteenahan, ovat omia seiniään vasten painautuvat ihmiset, kohtalo joka saa viimeisen silauksensa, ympyrä joka sulkeutuu, olemassaolo joka jatkuu edelleen vanhoja, ikuisen surullisia uomiaan pitkin.

– Vanha SEA-esite vailla allekirjoitusta