JOKI (1951)

Kokonaan Intiassa kuvattu Jean Renoirin ensimmäinen värielokuva vastusti Hollywoodin eksotismia, pakotettua toiminnallisuutta ja kiintiötiikereitä. Vaikeissa olosuhteissa toteutettu huikea, lähes mystinen kunnianosoitus Ganges-joelle on kaunis kuvaus kolmen naisen kasvukivuista elämän suuren virran äärellä.

***

Matka Intiaan on nykyään korvannut perinteisen matkan Kreikkaan. Tietenkään Renoir tai Rossellini eivät suunta kohti eksoottista maata, vaan kohti kaikkien indoeurooppalaisten kulttuurien kehtoa. He pyytävät Intiaa antamaan takaisin sen perussävelen, joka nykyään näyttää hukkuneen yleiseen kakofoniaan. Rossellinin ja Eisensteinin teosten (Matka Italiassa, Que viva Mexico!) rinnalla Joki on kenties ainoa esimerkki elokuvasta, jossa kertova sisältö, sosiologinen kuvaus ja metafyysiset teemat eivät vain vastaa toisistaan, vaan ovat joka kohdassa keskenään vaihdettavissa. ”Me olemme osa maailmaa”. Kolme venettä, kolme tyttöä saavuttavat samanaikaisesti pisteen, missä kaikki ristiriidat mitätöivät toisensa, missä syntymä ja kuolema, antaminen ja kieltäytyminen, omistaminen ja menettäminen ovat arvoltaan ja merkitykseltään yhtä. Se, joka unohtaa itsensä, löytää itsensä; se, joka antaa periksi, voittaa. Harrietin seikkailu on kertomus kuolemasta, joka on myös syntymä; toisin sanoen kyseessä on tarina metamorfoosista. Niin kuin puunhakkaaja tulee Jumala; Krishnasta tulee puunhakkaaja.

Auguste Renoirin poikana Jean Renoirin oli poikkeuksellinen kosketus värien maailmaan. Hän oli vuosikausia halunnut tehdä värielokuva, mutta vasta Joen myötä haave toteutui. Intiasta Renoir löysi etsimänsä värit: ”Vihreät ovat todella vihreitä, punaiset todella punaisia. Sen vuoksi Bengali, kuten monet trooppiset maat, sopii niin hyvin värikuvaukseen. Värit eivät ole siellä kovin kirkkaita, mutta eivät myöskään sekoittuneita. Niiden keveys tuo mieleen Marie Laurencinin, Dufyn, ja uskallanpa lisätä, Matissen. Intian lipun vihreää ja punainen ovat erilaisia kuin muiden maiden lippujen vihreät ja punaiset.” Joen jokaisesta kuvasta näkyy Renoirin ihastus Intiaan, sen maisemaan, ihmisiin, musiikkiin, tansseihin. Elokuvan visuaalinen keskus on itse joki, ja koska Renoirin mukaan sen väriä ei voitu mitenkään muuttaa, sävytettiin etualan värit taustan mukaan.

Renoirin Intia avautuu murrosikäisen, keskiluokkaisen tytön englantilaisen kasvatuksen saaneet tytön näkökulmasta. Ohi tämän elokuva välittää tietoisuuden hauraasta, vääristyneestä maailmasta, jossa englantilainen yhteisö Intiassa eli, ikään kuin intialaisia ei olisi olemassakaan. Kahden perheen elämää säväyttää vieras, amerikkalainen kapteeni John, joka on haavoittunut ja sivullisuuteen vetäytyvä sankari, jalkansa sodassa menettänyt nuorukainen. Elokuva päättyy kolmen nuoren tytön elämässä ratkaisevaa osaa esittävän miehen lähtöön; perheen pieni poika Bogey kuolee käärmeenpuremaan, ja samoihin aikoihin syntyy kuopus. Bogey ei välitä leikkikaluista, vaan eläimistä, ja osallistuu luonnon tapahtumiin aivan ehdottomasti. Hän kuolee siestan aikana kaikkien muiden nukkuessa, ”pakeni tästä murheen laaksosta”, kuten naapurin Mr. John sanoo kauniissa puheessaan lapsista. Elämää syntyy ja kuolee lakkaamatta, rauhallisesti ja luonnollisesti, niin kuin joki virtaa. Kertoja sanoo vastasyntyneestä: ”Eilen ei häntä vielä ollut, huomenna olemme jo tottuneet häneen”. ”Me emme jatka elämistä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, me vain jatkamme elämistä”, sanoo puolestaan äiti. Joki ja maailma kulkevat eteenpäin, kamera nousee ylös ja elokuva päättyy sanoihin ”Loppu alkaa” – ”The end begins”.

– Jacques Rivetten (André Bazinin Renoir-teoksen filmografia, 1971), Peter von Baghin (Paljastava silmä, 1973) ja muiden lähteiden mukaan – tekijätietoa päivittivät 22.3.2007 JS, AA