MINUN AFRIKKANI (1985)

1900-luvun alkuun sijoittuva Minun Afrikkani perustuu löyhästi tanskalaiskirjailija Karen Blixenin elämään. Kun järkisyistä solmittu avioliitto ei tuo onnellisuutta Karenille (Meryl Streep), löytää hän lohtua Afrikan luonnosta ja metsästäjä-Denysistä (Robert Redford). Sydney Pollackin viipyilevä rakkauselokuva palkittiin seitsemällä Oscarilla.

***

Vuonna 1984 Meryl Streep lensi Keniaan ja liittyi muutaman vuokratun leijonan ja Robert Redfordin – eräänlainen palkattu leijona hänkin – ryhmään kuvaamaan Universal Picturesin sovitusta tanskalaisen aristokraattisen paronittaren kahviplantaasin omistajan Karen Blixenin omaelämäkerrasta Eurooppalaisena Afrikassa (1937) – kirjailijan, josta Ernest Hemingwaykin oli sanonut Nobel-palkintonsa vuonna 1954 saatuaan, että ”esimerkiksi Blixen olisi ansainnut sen häntä paremmin.” Elokuva suomennettiin – osuvasti, ja ehkä vailla ironiaa… – Minun Afrikakseni!

Blixenin elämä itsessään oli värikäs, täynnä seikkailuja, rakkautta ja vastoinkäymisiä: Blixen, joka kirjoitti kirjansa salanimellä Isak Dinesen, muutti vuonna 1913 Itä-Afrikan Protektoraattiin, brittisiirtokuntaan, ja meni naimisiin pikkuserkkunsa, ruotsalaisen paroni Bror von Blixen-Finecken kanssa (eloluvassa lähes haudankylmä Klaus Maria Brandauer). He ostivat maatilan, palkkasivat kikuyu-heimon jäseniä viljelemään maata, joka kuului heimolle ennen siirtomaavalta-aikaa, ja elelivät järkiavioliitossa, jossa ei juuri rakkautta ilmennyt: tila ajautui velkoihin viljelylle sopimattoman maaperän ja kahvin hinnan laskun vuoksi.

Blixen sai ilmeisesti Brorilta syfiliksen: rakkaudeton liitto päättyi Brorin lukuisiin syrjähyppyihin. Karen oli tosin jo aiemmin rakastunut – elokuvassa ensisilmäyksellä – brittiläisen aatelisperheen nuorempaan vesaan Denys Finch Hattoniin, jota Redford elokuvassa ilmentää: hän on metsästävä alfauros, kunniansa tunteva oman tiensä kulkija, joka saa olla kuin vastakohtana haudankylmälle ja happamanyrmeälle Brandauerille. Suhde kesti, kunnes Denys tapasi nuoren Beryl Markhamin, josta oli tuleva lentäjä: kohta tämän jälkeen Denys menehtyi lento-onnettomuudessa: hänen kaksoislentokoneensa syöksyi suoraan maahan heti kiihtyvän nousun jälkeen.

Oli vain ajan kysymys, kun joku tarttuisi Blixenin elämään Hollywoodista: ohjaajaksi valikoitui myöhemmin tasapaksuja laatuelokuvia (Havanna, 1990; Sabrina, 1995) tekemään taantunut, ja aiemmin muutamia timantinkovia täysosumia (The Swimmer, 1968; Ammutaanhan hevosiakin, 1969) tehtaillut, kameran toisellakin puolella tunnettu (mm. Kuolema pukee häntä, 1992; Eyes Wide Shut, 1999), Sydney Pollack. Päätähti Streep oli kuullut puskaradion kautta, ettei Pollack pitänyt häntä tarpeeksi seksikkäänä esittämään Blixeniä. Streep on muistellut: ”Ostin topatut rintaliivit ja sellaisen hirvittävän röyhelöisen syvään uurretun röyhelöpuseron ensimmäistä tapaamistamma varten – ja minut valittiin. Olen varma, että se johtui tanskalaisesta korostuksestani, älykkyydestäni ja kyvystäni esiintyä kirjailijana…”

Streeepillä oli takanaan vahvojen elokuvien putki: Kauriinmetsästäjä (1978) Kramer vastaan Kramer (1979), Sofien valinta (1982) ja Tapaus Silkwood (1983). ”Meryl, itsekouluttautunut ’miimikko’, oppi suurimman osan uusista korostuksistaan ilman valmentajan apua”, kirjoittaa Streepin omaelämäkerturi Erin Carlson: ”hänen omatoimiseen taustatutkimukseen kuului ihmisten puheen seuraaminen ja kuunteleminen.” Rocio Rodjter on huomioinut Minun Afrikkani –elokuvasta: ”…hänen korostuksensa kuulostaa enemmän ruotsalaiselta kuin tanskalaiselta. Hän kuulostaa aivan Abban jäseneltä… On haastavaa saada Karen Blixenin korostus kuulostamaan oikeanlaiselta, koska hänen tanskansa kuulostaa nykykorviin kovasti ruotsista vaikutteita ottaneelta, koska hän oli aristokraatti ja syntynyt 1800-luvulla.” Yhden kerran melkein epätoivoinen Redford kysyi maskeeraajalta Roy Hellandilta neuvoa: ”miten pestä Merilyn hiukset?” ”Kuvittele, että pesisit likaisia sukkia”, Roy vastasi.

Blixenin elämä kiinnosti vuosien varrella monia kuuluisia elokuvantekijöitä: ainakin Orson Welles, David Lean ja Nicolas Roeg suunnittelivat siitä elokuvaa. Pollackin elokuva on silmäruokaa, ja tarkoitettu elokuvateatteriin, mutta sen pateettinen, korkeisiin tunteisiin kannustava rakkaustarina pohjautuu Blixenin kirjaan, joka taatusti saisi nykyisin useat kielipedantit ja mitä-saa-sanoa-filosofit toisinaan ”vanhentuneella ilmaisullaan” enemmän kuin hiiltymään, mikä on sinänsä ironista, kun ottaa huomioon, että kyseessä on Oscar-elokuva, jonka pääosan vetää Streep – kaikenmaailman rasismin kovaääninen vastustaja! Lieneekö vain yksi esimerkki Hollywoodin sisäänrakennetusta kaksinaismoralismista…

–  Eri lähteiden mukaan Joonas Nykänen 24.12.2022