PUMMI (1961)

Toimittuaan monissa elokuvissa Rooman laitapuolen asiantuntijana Pasolini sijoitti esikoiselokuvansa tapahtumat slummien armottomaan todellisuuteen. Näkemys kohosi henkiseen korkeuteen, jota on verrattu Danteen, Bachiin ja Dostojevskiin. Apulaisohjaaja Bernardo Bertoluccin mukaan ”tuntui kuin olisin todistanut kielen syntymää”.

***

Tyylillisesti Pummi on suoraa jatkoa italialaisen elokuvan sodanjälkeiselle neorealismille, yksi suuntauksen viimeisiä kukintoja. Se on myös jatkoa sille maailmalle jota Pasolini kuvasi 1950-luvulla kirjoittamassaan ja suomeksikin ilmestyneessä romaanissaan Kiihkeä elämä: Rooman laitapuolen armoton asfalttiviidakko viidakon lakeineen, köyhien, työttömien, pikkurikollisten ja ankeiden elämäkohtaloiden maailma. Yhteistä neorealismin kanssa on kuitenkin enää vain lähtökohta, sillä Pasolinin lähestymistapa on kaukana jonkun Rossellinin reportaasimaisesta otteesta tai De Sican lyyrisestä tunteikkuudesta. Samalla Pasolini on myös kaukana niistä fantasian sävyttämistä elokuvistaan, jotka kiertyvät joko poliittiseen (Haukat ja varpuset), uskonnolliseen (Matteuksen evankeliumi) tai myyttiseen (Oidipus, Medea) aineksen ympärille. Pummia voisi ehkä parhaiten luonnehtia kutsumalla sitä Pasolinin eksistentialistisimmaksi elokuvaksi, jossa nimihenkilöön ja hänen moraalisesti hoipertelevaan elämäntapaansa kohdistuva hellittämätön tarkkailu luo kuvan poikkeuksellisen intensiivisestä sisäisestä elämyksestä.

Pasolinin tapa kuvata ulkoinen ja sisäinen todellisuus yhteneväisinä korostuu kaikkein selvimmin Pummin häikäisevässä unijaksossa, jossa nimihenkilö näkee etukäteen oman kuolemansa. Unijakso kerrotaan samalla säästeliäällä kuvakielellä, jota Pasolini käyttää koko muunkin elokuvan ajan; kohtauksen hahmottelussa on samaa suvereenisuutta ja itsestäänselvyyttä kuin vaikkapa Bunuelilla Porvariston  hillityssä charmissa, jossa eri todellisuuden tasojen välinen raja niin ikään on hauras ja liukuva.

Alkutekstien aikana kuullaan ensimmäisen kerran Johann Sebastian Bachin musiikkia joka toistuu läpi elokuvan. Tässä musiikissa on armotonta selkeyttä ja johdonmukaisuutta, joka välittää tunteen väistämättömästä kohtalosta. Samalla musiikissa on surua, sääliä ihmistä kohtaan, lohdun elementti. Tämä on sävy myös koko elokuvassa. Pummi on murhenäytelmä ihmisen sisäisestä heikkoudesta ja hänen hairahduksistaan, jotka johtavat tuhoon liian kovassa, epäinhimillistyneessä todellisuudessa.

Bach sävelsi kirkolle ja hänen musiikkinsa ilmaisi sen mikä kirkon opin takana oli totta ja yleisinhimillistä. Meidän aikanamme ja Pasolinin kuvaamassa miljöössä kirkko on menettänyt otteensa ihmisistä, asemansa moraalisena auktoriteettina, ja sen opista on tullut tyhjä kuori. Tämä Pasolinin elokuva osoittaa kerran toisensa jälkeen. Mutta samalla kristinopissa piilee myös positiivinen ydin, joka saa ilmauksensa Bachin musiikissa ja kaikessa merkitsevässä taiteessa ja joka on aina ajankohtainen, myös Pasolinin kuvaamassa maailmassa. Pasolini käyttää Bachia pääasiassa kahdessa yhteydessä. Silloin kun päähenkilöllä on mahdollisuus löytää inhimillinen kontakti se on rakkauden sanoma. Ja silloin kun päähenkilö toimii lähimmäisiään vastaan ja vastoin järkeä, harjoittaa irrationaalisista motiiveista kumpuavaa väkivaltaa – se on armon sanoma.

– Pertti Lumirakeen (1977) ja Ywe Jalanderin (1977) mukaan ST