AGUIRRE – JUMALAN VIHA (1972)

Klaus Kinski pistää kaiken peliin hulluuden takalaittoman lyövässä konkistadorikuvauksessa, jossa espanjalaisvalloittajat pyrkivät löytämään kultakaupunki Doradon sademetsän sokkeloista. Siirtomaa-ajan väkivaltaisista alkuhuuruista versova tarina on herzogilaista historianveistelyä hypnoottisimmillaan.

***

Aguirre, hämmästyttävä kuvaus unelmien syöksykierteestä vihamielisen fyysisen maailman keskellä tiivistää yhteen elokuvaan kaikki ne Werner Herzogin tyypilliset ja hallitsevat piirteet: hulluus ja pakkomielteet, kuoleman kaltaisen elämän ja elämän kaltaisen kuoleman toisiaan lähestyvät voimat, vapauden ja vapautumisen unelmien osoittautuminen jatkuvasti kaikkoavaksi haaveeksi. Aguirren mykistävä loppukohtaus, jossa mielipuoli conquistador Don Lope de Aguirre seisoo yksin ruumiiden ympäröimänä apinoiden valtaamalla lautalla keskellä Amazonia vannoen valloittavansa koko latinalaisen Amerikan mantereen, on visuaalisessa tehossaan häkellyttävä. Pelkästään tähän kuvaan tiivistyy koko Herzogin edustama ihmisen ja luonnon välisen yhteentörmäyksen idea.

Aguirre on joka kuvallaan hämmentävä teos, joka eksistentiaalisessa rasituksen ja kärsimyksen etsinnässään edennyt niin pitkälle dokumentin suuntaan kuin tällaisessa historiallisessa elokuvassa voidaan ylipäätään päästä. Heti ensimmäisistä kuvista lähtien, joissa Herzog näyttää loputtomien espanjalaisten sotilaiden ja intiaaniorjien rivistöjen vaeltavan alas äkkijyrkkiä Andien rinteitä, Herzog antaa elokuvallaan piinaavan tässä ja nyt -tunnelman. Kameraryhmä on todella conquistadorien El Dorado -matkalla kuvaten viidakon painostavaa hellettä, Amazon-virran pelottavaa voimaa, ryhmän ratkeamista sekä fyysisen että henkisen rasituksen alla. Niinpä ”matkadokumenttina” alkava Aguirre kehittyy keston myötä ”psykodokumentiksi”, jossa ihmisten psykologinen suhde vieraaseen ympäristöön tulee kuvauksen keskeiseksi kohdaksi. Säälimättömästi Herzog ja hänen kameramiehensä Thomas Mauch seuraavat viidakon ja sen rasitusten piinaamien espanjalaisten kasvoja etsien joka vivahteen kasvavan hulluuden ja ”kulttuurishokin” etenemisestä.

Herzogin elokuva ja sen aihe tuovat etsimättä mieleen Joseph Conradin klassisen romaanin Pimeyden sydän. Kummassakin teoksessa on kysymys jokea pitkin kuljettavasta matkasta tuntemattomaan sekä eurooppalaisen ihmisen hämmennyksestä, vallanhimosta ja tuhosta oudessa maailmassa. Kuten Conradin norsunluukauppias Kurtz, Aguirrekin on oman kunnianhimonsa sokaisema, pohjimmiltaan älykäs mies, joka villissä ympäristössä menettää harkintakykynsä ja antautuu vaistojensa vietäväksi ajautuen lopulta väistämättömään tuhoon. Ja kuten Conradin romaanissa Kurtzia etsimään lähetetty Marlow, Aguirren retkikuntakin taivaltaa alas valtavaa, hiljaista jokea, jonka molemmilta rannoilta väijyy äänetön, näkymätön kuolema. Sekä Conradin romaani että Herzogin elokuva ovat allegorioita sivistyksen paluusta barbariaan, ulkokullattujen arvojen romahtamisesta perustuntemusten, kauhun, pelon, yksinäisyyden edessä. Katolinen usko, uskollisuus kuningasta kohtaan sekä Aguirren psykopaattinen vallanhimokin muuttuvat mitättömiksi käsitteiksi virralla, jota hallitsee vain hiljaisuus ja kuolema.

– Markku Tuulen (1981) ja Pertti Avolan (1981) mukaan