ALICE EI ASU ENÄÄ TÄÄLLÄ (1974)

Alice Doesn't Live Here Anymore/Alice bor inte här längre
Ohjaaja
Martin Scorsese
Henkilöt
Ellen Burstyn, Kris Kristofferson, Jodie Foster, Harvey Keitel
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K12
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Parhaan naispääosan Oscarin Burstynille tuonut elokuva oli Scorsesen lopullinen läpimurto juuri ennen Taksikuskia. Ohjaajan paikkaa tarjottiin ensin Burstynille, joka valitsi tehtävään vasta-alkaja-Scorsesen voidakseen keskittyä roolisuoritukseensa. Vetävässä tarinassa leskiäiti lähtee tavoittelemaan uutta elämää ja keskeytynyttä laulajanuraansa 11-vuotiaan poikansa kanssa.

***

”But when we get to Monterey, things’ll get better.”

– Alice

Alice is like It Happened One Night played at the wrong speed.”

– Pauline Kael (1975)

”I sing with my face, not my ass.”

– Alice

Alice ei asu enää täällä on Scorsesen tietentahtoinen yritys vaihtaa maisemaa ja koettaa jotakin ihan uutta, heittäytyä rakentamaan täyteläistä, tunnevoimaista naisen muotokuvaa – viisaasti noudattamalla neuvoja, joita filmiryh­män arvostetut naiset, nimiosan tulkitsija, Ellen Burstyn, etunenässä, mieluusti tarjosivat.

Scorsesen filmihulluus on uuden aallon fransmannien luokkaa ja ilmenee jo elokuvan rakenteesta. Nimenomaisen epäaidoissa 20–40-lukulaisissa lavasteissa kuvatussa prologissa 8-vuotias Alice kuuluttaa julki suuren unelmansa: hänestä tulee laulajatar, parempi kuin Alice Faye. Punainen auringonlasku, tupakkatie, isä ruokkimassa kanoja, isä ja äiti illallispöydässä töllin akkunassa, nostalgiaa syömmen kylläisyydeltä: Alicen lapsuutta semmoisten elokuvien kuin Ihmemaa Oz, Tuulen viemää ja Kaksintaistelu auringossa läpi muisteltuna. Monterey, Kalifornia on satumaa­ta. Siirtymä nykyhetkeen, 27 vuotta myöhempään aikaan on raju ja äkillinen. Alicen unelma ja todellisuus ovat joutuneet väkivaltaisen erilleen toisistaan.

Perinteisten ”naisten elokuvien” mukaisesti Alicen tarina loppuu onnellisesti. Scorsese ja kirjoittaja Robert Getchell asettavat juonen kehittelyn avoimesti Hollywoodin vakiintuneiden muotojen uomiin kuin tarkistaakseen antavatko nämä sovinnaiset rajat – unelman ilmoitus alussa, romanssin täyttyminen päätöksessä – myöten totuudellisuu­delle. Ilmeisesti elämä ja Hollywood-konventiot eivät ole sovittamattomassa ristiriidassa. Elokuvan onnellinen loppu on sitä paitsi kompromissi Alicen unelman kannalta. Laulajatarta tästä – vähintään – 35-vuotiaana uraansa havittelevasta 12-vuotiaan pojan äidistä ei todellakaan tunnu kehkeytyvän, mutta kunnon miehen hän vielä pystyy löytämään, jos ei nyt haaveilemaansa Robert Redfordia niin turvallisen parrakkaan Kris Kristoffersonin kumminkin.

Alicen matka käy alaspäin yhteiskunnallisessa arvoasteikossa, mutta ylöspäin ihmissuhteiden ja itsetuntemuksen skaaloissa. Tarjoilijattaren proletaarisessa ammatissa Alice löytää taattua ystävyyttä ja luotettavaa läheisyyttä. Eloku­van merkitsevin ihmissuhde on äidin ja pojan välillä. Matkanteko ja motellietapit täyttyvät perustunteista ja niiden avoimesta ilmaisemisesta.

– Matti Salo (1976, 1988)