8 NAISTA (2002)
8 femmes/8 kvinnorCatherine Deneuve lukeutuu myös François Ozonin eri-ikäisten luottonäyttelijöiden joukkoon, ja saa jälleen hyödyntää kykyjään melodramaattisessa musikaalissa. Hän osoittaa myös olevansa kypsemmälläkin iällä aistikas ja sensuelli esiintyjä. Jouluiseen, eristyksissä olevaan kartanoon kerääntyvät kahdeksan daamia selvittävät murhaa ja keskinäisiä salaisuuksiaan, kukin vuorollaan myös laulukohtaukseen puhjeten.
***
François Ozon on onnistunut yllättämään katsojansa elokuva elokuvalta, mutta 8 naisen kaltaista tähtimusikaalia häneltä ei sentään osattu odottaa. Elokuva kohahdutti kotimaassaan jo sillä, että se kokosi yhteen ranskalaisen elokuvan valovoimaisimmat naistähdet aina 1931 elokuvauransa aloittaneesta Danielle Darrieux’ista lähtien. Ja kuka toinen ohjaaja saa Catherine Deneuven ja Fanny Ardantin suostumaan – tosin hillittyyn – lesbo-kohtaukseen? Ozonin leikittely tähtien imagoilla ja heihin liitetyillä juoruilla on elokuvan sivujuonne, joka aukeaa Ranskan ulkopuolella vaikeasti.
8 naista on Ozonin kunnianosoitus Hollywoodin 50-luvun Technicolor-väriloistolle. Douglas Sirkin melodraamojen merkityksistä raskaat värimaailmat ja Vincente Minellin huolettomat musikaalit yhtyvät Ozonilla agathachristiemaiseen whodunnit-dekkarijuoneen. Alain Resnaisin hieman aikaisemmin tekemä Tuttu laulu (On connaît de la chanson, 1997) tuskin on myöskään jäänyt Ozonilta näkemättä.
Alkujaan Ozon suunnitteli George Cukorin Naiset-elokuvan (The Women, 1938) uudelleenfilmatisointia, mutta päätyi lopulta sovittamaan Robert Thomasin kepeän näytelmän 60-luvulta. Siinä kahdeksan naista kerääntyy jouluiseen maalaiskartanoon. Heti alkuun käy ilmi, että perheen mies on kuollut, puhelin ei toimi ja että lumisade on eristänyt talon ulkomaailmasta. Murhaaja on joku naisista. Alkaa epäilyjen, syyttelyjen, puolustautumisien ja perhesalaisuuksien paljastamisen hykerryttävä potpuri, jota toistuvat musikaalikohtaukset säestävät. Jokainen päähenkilö puhkeaa kerran lauluun oman tanssikoreografiansa kera. Näyttelijät esittävät laulunsa itse, alkaen nuorimmasta ja loppuen madame Darrieuxin tulkintaan Louis Aragonin runoon perustuvasta Il n’y pas d’amour heureux’sta.
Tavoilleen uskollisena Ozon pitäytyy hyvin tarkkaan rajatussa tilassa. Kartano on eristetty kultainen häkki, jossa nämä kahdeksan kaunotarta elävät. Se muistuttaa kaarevine portaikkoineen tunteilla ja henkilökohtaisilla salaisuuksilla ladattuja Hollywood-melodraamoja. Musta palvelija (Firmine Richard) on muistuma ja modernisoitu kunnianosoitus Tuulen viemää -elokuvan (Gone with the Wind, 1939) Hattie McDanielille. Elokuvan vanhanaikaisuus on harkittua, tyyliteltyä nostalgiaa, jossa ei ehkä ole syvyyttä, mutta sitäkin enemmän laadukasta viihdettä.
– PN 26.4.2005
Lähteitä: Sight & Sound, Vol 12, nro. 12 (Dec. 2002); Film Comment, Vol 38, nro. 2 (March-April 2002); Thibaut Schilt, Francois Ozon. Senses of cinema (www.sensesofcinema.com/contents/directors/04/ozon.html).
