ENKELIT (1977)

Aldrich ei liiemmin rakastanut amerikkalaista poliisia: kun hän tarttui Joseph Wambaughin romaaniin höyryjä vapaa-ajalla päästelevistä jepareista, sikailu mittarit menivät yli siinä määrin että jälkipyykki pestiin oikeudessa. Ohjaajan pahamaineisin elokuva on haluttu sivuuttaa silkkana sensationalismina, vaikka taustalla väreilee mitä aidoin yhteiskunnallinen luottamuspula auktoriteetteja kohtaan.

***

Enkelit on vapaa korrektiudesta kuin luuranko lihan ryysyistä. Ei niin, että vain kadut tulvivat tolloja ja sumutettuja, vaan myös moni virkakoneisto pitää sisällään omat hullut ja hoopot, joiden toimia kukaan ei näytä kyseenalaistavan. Robert Aldrichin (Helvetti 1944, 1956; Kohtalokas tapaaminen, 1955) elokuva irvaileekin poliisille samaan tyyliin kuin Milos Formanin elokuva Palaa palaa! (Horí, má panenko, 1967) piikitteli palokuntaa. Viime kädessä, kun poliisit pääsevät vapaa-ajalle ja aloittavat hervottoman sikailun, virkavallan ja rikollisten välinen hatara raja hämärtyy melkein olemattomaksi. Ronskia vitaalisuutta ja hävytöntä herjaa viljelevä filmi muotoutuukin Robert Altmanin M.A.S:H:in (1970) hengenheimolaiseksi, vaikka ei yllä aivan samoille korkeuksille. Monelle filmin nähneille on tullut myös monella tapaa mieleen Hill Street Blues (1981–1987).

Enkelit säteilee silkkaa anarkiaa: se on niin epäkohtelias ja jokaiseen suuntaan pyllistävä kuin filmi voi olla, mutta lässähtää viimeistään lopussa ”väkinäiseksi kaupalliseksi yritykseksi”, jota on luonnehdittu ohjaajan ”tyhjimmäksi ja hengettömimmäksi työksi sitten Gomorran (1962)”, kuten Tom Milne sanoi. Ohjaaja itsekin myönsi suuret ongelmat. Kaikki vitsit eivät toimi, mutta filmi on silti loppuun asti lahjakkaiden näyttelijöiden juhlaa: James Woods, Stephen Macht, Randy Quaid, Chuck Sacci loistavat kaikki toteemipaalun karismaa ja pitävät vitaalisuudellaan elokuvan liekkiä elossa sen polkiessa kohti loppupuolen suvantovaihdetta.

Virkavalta vapaalla nousee elokuvan tarkastelukohteeksi ja elokuva piirtää siitä tarkan kuvan kuin nanomikroskooppi bakteereista: poliisien vapaa-aika on pullollaan väkijuomia ja prostituoituja ja päättömiä hullutuksia. Elokuvan huumorialueella on pimeää kuin peräsuolessa. Mitä voidaan esimerkiksi sanoa vitsistä, jossa poliisi yrittää pelastaa katolla horjuvaa itsemurhakandidaattia kehotuksella: ”Hyppää vaan!” – nainen tekee työtä käskettyä ja iskeytyy katuun. Kaikki saavat osansa, filmin luonto on kuin rabieskoiralla. Kohteina elostelevien, tekopyhien poliisien lisäksi ovat puistojen homot, ilotytöt ja salattujen huoneiden sadomasokistit. Henkilökaarti on täynnä ”luonnoksenomaisia” hahmoja: ”lakonisia, rakastettavia, kyynisiä, raakoja, huvittavia ja petomaisia virkavallan edustajia.”

Enkelit viljelee täysin ala-arvoista, sumeilemattoman härskiä ja täydellisen mautonta läppää ollen kuin viskinhuuruinen, aikuisille suunnattu Poliisiopisto (Police Academy, 1984). Mutta kaikki tämä niin, ettei se kompastu lastenelokuvan kuoppiin. Hyvällä komedialla on aina jotain vakavaa sanottavaa ja vitsien avulla puhutaan siitä, mistä muutoin olisi vaiettava: tapetille nousevat vähemmistöjen, ilotyttöjen, homoseksuaalien, itsemurhaajien ja elämänonnen ulkopuolisten, tavallisten kirottujen asemat yhteiskunnassa. Traagisista asioista kuten itsemurhasta puhutaan mustan komedian keinoin.

Aldrich hieroo komediaa katsojien kasvoille betonikoneen herkkyydellä, ja hänellä on esitykseensä kunnolla otsaa, ja kun on kunnolla otsaa, muuta ei tarvita: katukomedian poliisit tuntevat vapaa-ajallaan yhtä vähän häveliäisyyttä tai konventionaalisen moraalin vaatimuksia: he ilottelevat ja kiskovat viinaa nuppiin, tekevät melkein mitä tahansa, ja vähät siitä, miten tolloilta he saattavat vaikuttaa. Viime kädessä komedia muuttuu tragediaksi. Alateemana elokuvan aloittanut Vietnamin-sota palautuu kaduille – traumat elävät ja kulkevat viidakosta kaupunkiin. Sen myötä elokuvan loppu muuttuu synkänpuoleiseksi.

– Joonas Nykänen 9.5.2022