Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin sarjakuvaan pohjautuva Matkalla Perditioniin oli Newmanin viimeinen näyttäytyminen valkokankaalla. 1930-luvun Illinoisiin sijoittuvassa intensiivisessä rikosdraamassa mafiamiehen perhe joutuu hengenvaaraan ja hänen on painuttava poikansa kanssa pakosalle. Ohjauksesta vastasi Oscar-palkittu ja sittemmin mm. Bond-elokuvistaan tunnetuksi tullut Sam Mendes.

***

Max Allan Collinsin ja Richard Piers Raynerin vuonna 1998 ilmestyneen sarjakuvaromaani Road to Perditionin idea oli tehdä Kazuo Koiken ja Goseki Kojiman samurai-mangaklassikosta Lone Wolf & Cub amerikkalainen versio. Molemmissa salamurhaajana toiminut isä petetään ja perhe tapetaan. Jäljelle jää vain pieni poika, jonka kanssa isä lähtee veriselle kostomatkalle, läpi moraalittoman ja väkivaltaisen maan, joka vertautuu matkaksi helvettiin. Road to Perdition siirtää tämän kehikon kieltolain aikaiseen Amerikan keskilänteen, jossa riehuivat rikollisliigat.

Kun aihetta kaupiteltiin Hollywoodiin, kiinnostui Steven Spielberg ideasta, ja osti vasta avatulle DreamWorks-studiolleen elokuvaoikeudet. Oscarin esikoiselokuvastaan voittanut Sam Mendes kiinnitettiin ohjaajaksi ja Spielbergin luottonäyttelijä Tom Hanks pääosaan, näyttelemään tuottajan omista elokuvista tuttua perushahmoa; etäistä, mutta rakastavaa isää. Hanksin perhehenkistä julkikuvaa vastaan päähenkilö on toki myös kylmäverinen murhaaja.

Paul Newmanin esittämä rikollispomo perustuu löyhästi oikeaan gangsteri John Patrick Looneyhin. Jo 77-vuotias tähti koki jo hieman vaikeuksia vuorosanojensa kanssa. Siispä hän esimerkiksi ehdotti, että sen sijaan, että haukkuisi verbaalisesti Daniel Craigin esittämää poikaansa, hän löisi tämän maahan ja tämän jälkeen nostaisi ylös ja halaisi häntä. Teot puhuivat enemmän kuin repliikit.

Vähäsanaisuuden lisäksi myös graafista väkivaltaa on säästeliäästi, ja elokuva käsittelee väkivallan kierteen teemoja pääasiassa kaiken päällä leijuvan uhkan kautta. Kun asioita sanallistetaan vähän, jää arvoituksellisesti, millaista jälkeä väkivalta jättää psykologisesti, erityisesti herkässä iässä oleviin lapsiin. Päähenkilö Michael Sullivanin keskeinen dilemma onkin, kuinka voi estää omaa poikaansa luisumasta samalla tavalla väkivaltaiseen elämään, johon on itse sortunut. Toisaalta etäinen isä ei edes tunne poikaansa kunnolla, ja pitää myös omaa taustaansa salassa.

Elokuvaa voi tarkastella Yhdysvaltojen syyskuun 11. päivää seuranneen kyynisen ajanjakson osana, jossa väkivalta tunkeutuu arkiseen elämään, eikä ole vältettävissä. Myös 70-lukulainen salailu, paranoia ja lähipiirinkin epäluotettavuus, sekä Yhdysvaltojen sisäinen jakautuneisuus heijastuu elokuvan maailmassa.

Road to Perdition sai ensi-iltansa kesällä 2002, jolloin pienimuotoinen rikosdraama toimi vastaohjelmointina vuoden suurelokuvia vastaan. Tämän huomioon ottaen se menestyi varsin hyvin. Sateinen, sumuinen ja pimeä atmosfääri sinällään kenties viilensi kesän kuumuudesta kärsiviä katsojia. Elokuvan kylmyyttä ja ulkokohtaisuutta kritisoi esimerkiksi Chicago Sun-Timesin kriitikko Roger Ebert. Pääasiassa elokuva sai myönteisiä kritiikkejä, mutta usein todettiin myös, ettei se varsinaisesti tuo mitään uutta mafiaelokuvien genreen.

Visuaalisesti ansiokkaan elokuvan kuvaaja Conrad Hall oli työskennellyt Newmanin kanssa jo elokuvissa Harper, Lannistumaton Luke ja Butch ja Kid, mutta tapasi tähden nyt ensimmäistä kertaa kymmeniin vuosiin. Erästä kohtausta valaistessaan ohjaaja Sam Mendes näki kuvaajansa itkevän. Kysyttäessä asiasta, Conrad oli toistellut ”Hän oli niin kaunis…” Myöhemmin kuvaajakin joutui toteamaan, että Newman teki elämänsä parasta työtä lähikuvissa. Hall sairasti syöpää jo ennen elokuvaa, ja joidenkin arvioiden mukaan kuvausten sateiset ja kylmät olosuhteet heikensivät tämän olotilaa. Tammikuussa 2003 menehtynyt kuvaaja sai työstään postuumin Oscar-palkinnon.

Myös Newman huomioitiin Oscar-ehdokkuudella kahdessa viikossa purkkiin saadusta roolisuorituksestaan, uransa kymmenennellä. Hän ei tapansa mukaan ottanut osaa palkintogaalaan, jossa lopulta hävisi Chris Cooperille parhaan miessivuosan pystin. Newman ei enää tämän jälkeen esiintynyt fyysisesti valkokankaalla, mutta teki vielä äänirooleja, kuten esimerkiksi Pixarin Autot-animaatioissa.

– Paavo Ihalainen