PETTURI (1974)

Fluvio (Mastroianni) on vallankumouksellinen tahtomattaan. Luchino Viscontin Senson (1954) romanttisiin jälkitunnelmiin ja Tavianien poliittisen tuotannon ytimeen sijoittuva elokuva on upea allegoria vasemmistolaisuuden moniulotteisuudesta. Ennio Morriconen madon lailla korviin luikerteleva tunnuskappale siivittää aliarvostettua mestariteosta.

***

Historiallinen elokuva käsitteen laajimmassa mielessä näyttää vakiintuneen Tavianin veljesten erikoisalaksi: historiallisista prosesseista ja historiallisesta liikkeestä on kysymys myös heidän nykyaikaa lähenevissä elokuvissaan. Menneisyyttä Tavianit kuvaavat siten, että asetelmissa kaiken aikaa tuntuvat ajankohtaiset ongelmat: ”Liikumme historiassa pystyäksemme puhumaan vapaasti tästä hetkestä. Näin on aina ollut Shakespearesta Goetheen ja Eisensteiniin saakka…”

Otsikko Allonsanfan viittaa sekä elokuvan erääseen henkilöön että Marseljeesin alkusanoihin. Tapahtumat on sijoitettu vuosiin 1816-17, jolloin Napoleon on syösty vallasta ja kuningassuku palannut Ranskaan, jolloin Euroopan vallankumoukselliset liikkeet on murskattu ja uutta taantumuksellista järjestystä vakiinnutetaan Wienin kongressin periaatteiden mukaan. Tässä tilanteessa Tavianit ovat nähneet yhtäläisyyksiä vuoden 1968 jälkeiseen Eurooppaan, jossa vallitsevat epätoivon, kärsimättömyyden ja poliittisen turhautumisen tunnelmat.

Vallankumouksellisen järjestön jäsen Fulvio päästetään vankilasta vapauteen syötiksi vielä vangitsemattomille kapinallisille. Fulvio on alistunut ja valmis myymään nuoruutensa ihanteet. Hän pettää toverinsa, mutta säilyttää silti henkilöhahmonsa monimielisyyden: kun kumouksen aika ei vielä ole tullut, kun siihen ei ole vielä mitään todellisia mahdollisuuksia, toimiiko Fulvio oikein vai väärin?

Allonsanfan kasvaa tiheäksi muotokuvaksi ristiriitaisesta yksilöstä kahden tulen välissä. Samalla se on lavea historiallinen kronikka, joka ilmaisussaan käyttää miltei oopperamaisia tehoja: barokkisten kuvien, tuhlailevan musiikin ja tyylillisen retoriikan virrassaan se sijoittuu jonnekin 1800-luvun melodraaman ja populäärin oopperan väliin. Käsikirjoituksen voima on lähes yksinomaan kielteisyydessä: suurimman osan aikaa tutkaillaan Fulvion läpikotaisen selkärangattomuuden psykologiaa, josta pysähdytään vain vasemmistolaisen seikkailupolitiikan varsin murskaavaan kritiikkiin. Samalla elokuva on kuitenkin vallankumouksellisen hengen riemukasta ylistystä, ja se liittyy monien muiden italialaisten elokuvien perinteeseen, jossa elokuvaa käytetään vallankumouksellisena välineenä ja jossa retorisella tavalla saatetaan käyttää aineistoa varhaisemmasta elokuvasta, kirjallisuudesta tai oopperasta. Elokuvassaan Tavianit saavat tämän aineiston uuteen elämään, ja vaikka tulos poliittisesti saattaakin olla jossain määrin vaimennettu, esteettisesti se on sykähdyttävä.

 – Sakari Toiviaisen (1976) ja Tony Raynsin (MFB August 1978) mukaan