PUHU HÄNELLE (2002)

Pedro Almodóvarin kansainvälisen tunnustuksen huipentuma toi kotiin Oscar-pystin parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta sekä ehdokkuuden ohjauksesta. Elokuvassa kahden miehen ystävyyssuhde syvenee sairaalassa, jossa kaksi naista makaa koomassa. Neljän hahmon elämät ja kohtalot sekoittuvat omalaatuisella tavalla.

***

Pedro Almodóvarin Puhu hänelle avautuu lähinnä surrealistiseksi katsottavalla teatteriesityksellä, jonka yleisön parissa istuu monta, tuolloin vielä toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Vaikka kyse on vain teatterista, katsojat eläytyvät esitykseen ja vuodattavat empatian kyyneleitä. Mutta tosiasia on, että todellisuudessa kohdatut asiat voivat olla paljon surullisempia. Niin kuin ne Almodóvarille tyypillisesti ovatkin.

Teatteriesityksen miehistä kaksi nousee esille. Toinen on Marco (Dario Grandinetti), kirjoittaja, ja toinen Benigno (Javier Camar), sairaanhoitaja: molemmat kyynelehtivät empatiansa vuoksi ja ovat valmiita uhrautumaan elämässään, tässä tapauksessa hoitamalla avuttomia naisia.

Kyyneleet ovat Almodóvarille tärkeitä. Ne ovat osa esittämisen tarinaa; tällä kertaa elokuva on valmis tuottamaan tunnelmia, jotka ovat tuttuja laajalla skaalalla, saippuaoopperoista näyttämölliseen tragediaan. Mutta ne ovat myös osoitus siitä, että miehellä voi olla ominaisuuksia, jotka tavallisesti leimataan feminiinisiksi. Miehet voivat saada tyydytystä kylvettämisestä, siivoamisesta ja huolenpidosta. Se yhdistää kyynelehtiviä miehiä, jotka valvovat jo menetettyjen, sairaiden naisten vuoteiden äärellä.

Marco tapaa Lydian (Rosario Flores), Espanjan kuuluisimman härkätaistelijan. Lydia tunnustaa Marcolle, että hän ei pelkää härkiä, mutta lamaantuu sen sijaan käärmeiden äärellä. Kuin Woody Allenin Annie Hallissa, jossa kyse oli hämähäkeistä, Marco nappaa kiinni keittiössä käärmeen ja Lydia ilmoittaa, ettei voi enää palata taloon. Jokin aika myöhemmin Lydia joutuu tapaturmaan. Marcosta tulee koomassa olevan Lydian hoitaja ja hän oppii vasta nyt naisesta paljon. Benigno on ollut sairaanhoitaja jo pitkään. Hän hoitaa kuolevaa äitiään. Hän on aiemmin seurannut kotinsa ikkunasta naapurinsa, tanssija Alician (Leonor Watling) harjoituksia, ja löytää nyt hänet sairaalassa koomassa liikenneonnettomuuden jälkeen. Benigno rakastuu Aliciaan ja viettää vuorokaudet ympäri aikaansa tämän vuoteen äärellä. Kun Marco ja Benigno tapaavat sairaalassa, jakavat he kokemuksiaan: katsoja saa tietää, mikä motivoi miehiä – ne ovat kaikkea muuta kuin yksiselitteisiä niin kuin toimintaan liittyvät tunteetkin. Onko kyse itsensä unohtamisesta vai lopulta jopa eräänlaisesta itsekkyydestä? Hehän toimivat kuitenkin niin kuin toimivat, selvästi pakkomielteisesti, oman itsensä vuoksi. Ja onko mukana myös hieman hämärämpää ajattelua, ehkäpä jopa miesten seksuaalisuus? Ja mitä on ajateltava heidän moraalistaan?

– Jari Sedergren 3.9. 2005