”Syvä kurkku” -tietolähteen vinkki seurata rahaa käynnisti historiallisen prosessin, joka lopulta sai Yhdysvaltojen presidentin Richard Nixonin eroamaan virasta. Washington Postin toimittajien Woodwardin ja Bernsteinin kirjaan perustuva elokuva on mestarillisen tekijäkaartin jännittävä trilleri journalismin ja vapaan lehdistön voimasta.

***

Presidentin miehet on dramatisoitu rekonstruktio Washington Postin kahden nuoren reportterin ”vuosisadan scoopista”, Watergate-murron taustaselvityksestä, joka yhtenä tärkeimmistä tekijöistä johti presidentti Richard Nixonin virkaeroon elokuussa 1974, kesken toisen presidenttikauden. Elokuva noudattelee melko kuuliaisesti tiivistäen ja tietysti valikoiden Bernsteinin ja Woodwardin bestsellerin kulkua kattaen kirjasta noin kolme viidesosaa. William Goldman joutui laatimaan useita käsikirjoitusversioita vaikka keksikin rakenteen varhain. Goldmanin karheimmin toverillista sanomalehtihuumoria karsittiin tuntuvasti. Carl Bernsteinin ja Nora Ephronin vaihtoehtoisesta skenariosta hyväksyttiin ilmeisesti vain yksi kohtaus; Bernsteinin omaelämäkerralliset kontrakulttuuripainotukset olisivat vieneet hakoteille. Goldman on korostanut Woodwardin merkitystä käsikirjoitukselleen. Alan J. Pakulan ohjauksessa näyttelijät saivat tilaisuuksia improvisointiin.

Elokuva on detektiivitarina, ”a whodunit about a whodunit”. Salapoliiseja muistuttavien tutkivien reporttereiden totuudenetsintä johtaa Amerikan vakiintuneen keskiluokan asuinsijoille, Washingtonin auringonpaisteisille, tilaville, terveille seuduille, joista establishment-turmelus paljastuu uhkaavana ja vaarallisena. ”Woodsteinin” sinnikkäästi pureutuessa Watergate-skandaaliin vuoden 1972 jälkipuoliskolla yhteiskunnan valtaosa näyttäytyy omahyväisenä ja etäisenä, välinpitämättömänä vaaroista jotka tutkimuksen lonkerot vetävät esiin. Elokuvan draaman lopputilanteessa puolet maan väestöstä ei ole vielä kuullutkaan Watergatesta; kansalliseksi traumaksihan skandaali kasvoi vasta vuoden 1973 kuluessa, ja tästä vaiheesta elokuva tiedottaa vain lopputeksteillään.

Presidentin miehet rajoittuu reporttereiden näkökulmaan, useasti jopa ”kuulokulmaan”: monet haastateltavat jäävät näkymättömiksi, ääniksi puhelimessa, ja nämä kontaktit katkeavat helposti, frustroivat – jos kohta edistystäkin tapahtuu ja voiton aiheita ilmaantuu. Reporttereiden yksityiselämään ei puututa (Dustin Hoffman piti tätä heikkoutena), vain heidän työnsä on nyt olennaista, ja ”Woodstein” näyttäytyy osana Washington Postin rohkeata ja pätevää toimintaa. Woodward ja Bernstein muodostivat varsinaisen ”odd couplen”, WASP-juutalainen-kontrastin. ”Parittomat kaverukset” olivat todellisuudessa vapaita nuoria miehiä – Woodward, 29, äsken eronnut, Bernstein, 28, asumuserossa – jotka pystyivät 12–18 tunnin työpäiviin seitsemänä päivänä viikossa. He olivat aika tuntemattomia, urannälkäisiä lehtimiehiä, joita riivasi detaljien pakkomielle. Heidän ensisijainen tavoitteensa, kun suuri onni kerran oli suonut heille jymyaiheen, oli hyvän uutisaineiston hankkiminen, etusivulle pääseminen, ei niinkään maan ja demokratia pelastaminen, mikä tapahtui sivutuotteena.

Elokuvan alussa Watergate-murto, siis demokraattien kansallisen komitean päämajaan murtautuminen (aamuyöllä lauantaina 17.6.1972) Washingtonissa, D.C. paljastaa murtomiesten CIA-yhteyksiä, ja esille nousee Howard Huntin nimi. Huntin lonkerot ulottuvat niin CIA:han, Mullen Companyyn kuin Valkoiseen taloon, jonka neuvonantajana hänet tunnetaan. Senaattori Edward Kennedy mainitaan Howard Huntin erityismielenkiinnon kohteena, mutta asioiden peittelyä ja valheita alkaa heti versota. ”Syvä kurkku”, Woodwardin henkilökohtainen, luotettu, korkean tason lähde, joka vaatii pysyä totaalisen nimettömänä syvällä taustalla, antaa ohjeen: ”Just follow the money”, ”Seuratkaa rahaa”. Watergate-murtautuja Bernard Barkerin rahojen jäljillä Bernstein matkustaa Miamiin ja onkii esiin nimen Kenneth H. Dahlberg, joka osoittautuu Nixonin uudelleenvalitsemiskomitean (CRP eli CREEP) keskilännen rahoitusjohtajaksi. CREEPistä tulee nyt keskeinen tutkimuskohde: järjestön jäsenten tai toimihenkilöiden jäljittämisestä ”Woodstein” saa todellisen urakan. Ovia paiskotaan kiinni reporttereiden nenän edessä, puhumattomuuden kaava alkaa rakentua ja pelon ilmapiiri kasvaa. Vastahakoinen, empivä, neurotisoitu kirjanpitäjänainen (Jane Alexander) lopultakin tohtii auttaa tutkimusta eteenpäin. Salaisen, suunnattoman suuria rahasummia liikuttelevan, lahjuskassin olemassaolo käy ilmi, ja jäljet johtavat John N. Mitchelliin, CREEPin ja Nixonin kampanjapäällikköön, entiseen oikeusministeriin, ja tämän alaisiin (Gordon Liddy, rahoitusneuvonantaja; Herbert Porter, ohjelmapäällikkö; Jeb Stuart Magruder, apulaiskampanjapäällikkö). CREEPin eronneen rahastonhoitajan, Hugh Sloan, Jr:n vaikeiden tapaamisten kautta lähestytään jo Valkoisen talon korkeita tasoja: kansliapäällikkö Bob Haldemanin ja Nixonin henkilökohtaisen lakimiehen, Herbert Kalmbachin suojattuja kerroksia. Bernstein saa tuntemaltaan liittovaltion poliisin (FBI:n) kuuliaiselta rivimieheltä tietää lakimies Donald Segrettistä, joka suostuu varsin avomieliseksi haastateltavaksi. Ilmenee vihdoinkin että Watergate-murto on vain osa laajaa sabotaasikampanjaa demokraattisen puolueen presidenttiehdokkaita ja muita jäseniä vastaan. Tuon kampanjan pääkoordinaattori Segretti harrasti ”pikkuhommia joissa on jujua”, jatkoi yliopistomafian piirissä kehiteltyjä ”rotannainnin” menetelmiä Nixonin uran edistämiseksi. Syvä kurkku toteaa Woodwardille että ”rotannainti” kulki aiemmin yksinkertaisesti nimellä ”doublecross” (kaksinaamainen peli) mutta merkitsee nyt demokraattien solutusta. Ja Woodwardin on itse otettava selvää kuinka korkealle Valkoisessa talossa rikollisen salaliiton jäljet johtavat. ”Muista kokonaisuus”, Syvä kurkku neuvoo detaljeihin kietoutunutta Woodwardia. Poistuessaan yölliseen tapaamispaikan, hämärän maanalaisen parkkipaikan sokkeloista Woodward kävelee autiolla kadulla, lähtee juoksemaan, kääntyy hengästyneenä… Taustamusiikki luo pelon, ahdistuksen ilmapiiriä. Kun ”Woodstein” toden teolla on pääsemässä käsiksi Bob Haldemaniin salaisen rahaston viidentenä ja ylimpänä miehenä, siis maan toiseksi tärkeimpään ja vaikutusvaltaisimpaan henkilöön, reportteripari tekee ratkaisevia virheitä. Washington Post joutuu Valkoisen talon hyökkäysten kohteeksi ”halpamaisen” ja ”tekopyhän” journalismin edustajana, FBI:n mies haistattelee ”Woodsteinia” ja reportterimme alkavat uskoa että heidät on tieten tahtoen huijattu ansaan. Viimeinen tapaaminen Syvän kurkun kanssa on aggressiivinen ja enteilevä kohtaus: ”Päästitte Haldemanin livahtamaan. (…) Hidastitte tutkimusta kuukausilla.” Woodwardin pinnan palaminen saa Syvän kurkun tavallista avomielisemmäksi: ”Se oli kokonaan Haldemanin operaatio, mutta Haldeman on eristänyt itsensä. FBI, CIA, oikeusministeriö, uskomatonta (…) Salailu oli tarkoitettu suojelemaan maanalaisia operaatioita. Tämä johtaa kaikkialle. (…) Henkenne ovat vaarassa.” ”Woodstein” oli Haldemanin suhteen siis oikeassa ja teki virheen vain esitystavassaan. Nyt he tietävät tai uskovat että heitä salakuunnellaan. Elokuva loppuu väkevän ironiseen asetelmaan. Televisioruudussa Nixon vannoo virkavalansa, tykinlaukaukset juhlistavat hänen toisen kautensa alkua. Taustalla Woodward ja Bernstein kirjoittavat tekstiä, jonka jatkeeksi kynä nousee aseita mahtavammaksi voimaksi. Kaukokirjoitinkone hakkaa Watergate-jutun jatkouutisalkuja: tunnustuksia, tuomioita syyllisyyttä, valheita, nimiä, nimiä, oikeuden hämäystä, Nixonin salailun todistavia nauhoja, Nixonin virkaeron… Daavid on voittanut Goljatin.

Elokuvan dramaturgia rakentuu valon ja pimeyden väliselle taistelulle. Washington Postin uutishuone on valtaisa valojen halli: päätoimittaja Bradleeta myöten kaikki on täysin näkyvää, toimittajat voivat vaivatta seurata toistensa edesottamuksia. Presidentti Nixon näytetään vain television kautta, vallan korkeuksissa, jotka ovat luoksepääsemättömiä. Epäsuoran visuaalisen kannanoton kautta Washingtonista hahmottuu uhan tyyssija: varjoisa, hämärä, painostava miljöö. Syvän kurkun kohtauspaikka on pimeyden sydäntä, mutta sieltä ironisesti lähteekin virtoja valoa kohden. Hallituksen mahtia ilmennetään Washingtonin rakennusten välityksellä. Kongressin kirjaston salissa Woodward ja Bernstein pienentyvät ahertajamuurahaisiksi kameran kohtisuoraan etääntyessä kattoperspektiiviin (30 sekunnin otos maksoi $ 90 000 – vrt. Vertigon kalleimpaan otokseen, joka maksoi $ 19 000).

”Autotallihyypiö” Syvä kurkku oli ”Woodsteinin” todellinen lahja Pakulalle, oiva linkki elokuviin Klute – rikosetsivä (1971) ja Ansa – Parallax View (1974). Pelon tunteet ovat kiehtoneet Pakulaa lapsuudesta saakka; sukulaisuus Hitchockiin on ilmeinen. Varjoissa vaaniva Syvä kurkku henkilöi agenttitrillereiden ja miksei mustan elokuvan atmosfääriä. Hänen kauttaan poliisivaltion uhkaava mahdollisuus pidetään kaiken aikaa esillä.

Lähteitä: Terry Christensen: Reel Politics: American Political Movies from Birth of a Nation to Platoon” (1987), William Goldman: Adventures in the Screen Trade: A Personal View of Hollywood and Screenwriting (1983), Jack Hirshberg: A Portrait of All the President’s Men (1976), Richard T. Jameson: “The Pakula Parallax”, Film Comment 12:5 / September–October 1976.

Huom! Pakulan tekeillä oleva elokuva, Scott Turowin romaaniin perustuva, Frank R. Piersonin kirjoittama Presumed Innocent, pääosassa Harrison Ford, ilmeisesti liittyy ohjaajan ”paranoiatrilogiaan”.

– Matti Salo (1989)