Aikakautensa merkittävimmät koomikot Terence Hill ja Bud Spencer jatkoivat juhliaan Euroopan katsojatilastojen kärkipaikoilla. Aurinkoisessa Madridissa kuvattu …ja täältä pesee on ”senkka nenästä” -poikien Citizen Kane: oodi rantakirpuille, makkaransyöntikisoille, ilmapalloille ja moukari-iskuille, jossa ei väärää nuottia ole – lukuun ottamatta niitä jotka Bud kuoroharjoituksissa veisaa.

Mario Girotti (s. 1939) ja Carlo Pedersoli (1929–2016) – alias Terence Hill ja Bud Spencer – muodostavat valkokankaan toistaiseksi viimeisen suuren koomikkoparin, tuoden soveliaasti takaisin vanhalle mantereelle Majakasta ja Perävaunusta alkaneen kehityskaaren. Myöhemmät pyrkimykset rakentaa pysyviä, miljööstä ja aikakaudesta toiseen myyttisesti siirtyviä perustyyppejä ovat parhaimmillaankin jäänet lyhytjänteisiksi (kunniakkaimmasta yrityksestä on tähän mennessä vastannut pössyttelyduo Cheech & Chong): ulkoisesta, näennäisestä monipuolisuudesta on tullut näyttelijän ja koomikon arvon mittari, hienovireisten nyanssien kiskomista esiin vakiintuneesta tähtihahmosta ei enää arvosteta.

Terencen ja Budin koominen puoli löytyi muutaman menestyksekkään ja vakavahenkisemmän länkkärin jälkeen Trinity-elokuvissa, joiden vaikutus spaghettiwesterneihin oli suunnilleen ydinlatauksen luokkaa: pian kaikki makaronipreerialla perseilivät ja mättivät toisiaan turpaan kilpaillen siitä, kuka onnistuisi tekemään muita hölmömmän hengentuotteen. Oli selvää, ettei tällainen meno ollut enää suuntauksen käynnistäneen kaksikon mieleen: heidän hahmonsa olivat silkkaa naamanvääntelyä valmiimpia, henkilökemia omaa luokkaansa, ja heissä oli myös samaa kodikkuutta, joka elokuvakomediasta oli puuttunut sitten Ohukaisen ja Paksukaisen päivien – rytmityksestä puhumattakaan. Parivaljakko astui ulos villistä lännestä vuoden 1972 elokuvalla Siitä vaan, pojat, ja vaikka he soololeffoissaan aina silloin tällöin vierailivat lännessä, duona he palasivat sinne vasta myöhäisessä joutsenlaulussa Minä armahdan, Mooses ei (1994).

Madridin myöhäisfrancolaisessa aurinkoparatiisissa kuvattu  …ja täältä pesee! on Terencen ja Budin ensimmäinen urbaani nykyaikaiskomedia, ja monien mielestä heidän mestariteoksensa. Onkin sinänsä mystistä miksei elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Marcello Fondato saanut enää työskennellä molempien kanssa: 1950-luvulta ahertanut ja mm. Mario Bavan Vertaa ja mustaa pitsiä -elokuvan kirjoittanut skenaristi sai pestejä vastaisuudessa enää joidenkin Bud-elokuvien käsikirjoittajana ynnä yhden – Suomeen jostain syystä vain videolla rantautuneen Charlestonin – ohjaajana.

Fondaton kyky sommitella ikonisia kuvia ja tilanteita on silti omaa luokkaansa muiden Terence & Bud -duunareiden rinnalla: liekkeihin päätyvät rantakirppurallit (ratissa stunt-ajajalegenda Rémy Julienne), ”makkara ja olut” -kisa, karnevalistiset turpakäräjät ilmapallomeressä. Myös pääkonnakaksikko on sarjan unohtumattomin: ison pikkulapsen oloinen mafiapomo (John Sharp), jota ankara saksalainen tohtori (pidättelemätön Donald Pleasence) sparraa johtajapsykologisesti oikeille urille.

Eittämättömässä huipputuokiossa Bud ja Terence aiheuttavat sekaannusta kuoroharjoituksissa väistellen tarkk’ampujan tähtäimeen joutumista. Kohtaus merkitsee De Angelis -veljesten – koomikkoparin hovisäveltäjien – taiteelle samaa kuin Vain muutaman dollarin tähden -elokuvan taskukellokaksintaistelut Morriconelle: kun musiikkipuoli on tarpeeksi vahvaa, sen on vähintäänkin oikeutettua antaa murtautua taustalta draaman aktiiviseksi osapuoleksi.

– Petteri Kalliomäki 23.7.2024