Priscilla, aavikon kuningatar (1994) oli yllätysmenestys kahden drag queenin (Hugo Weaving, Guy Pearce) ja transnaisen (Terence Stamp) matkasta Priscilla-kiertuebussilla halki Australian takamaiden. Lopputulos on roisi, rakastettava, hulvaton ja koskettava spektaakkeli.

***

Miehen pukeutuminen naiseksi on yksi populaariviihteen kuluneimmista kliseistä, josta elokuvien on kovin vaikea repiä enää mitään uutta tai ihmeellistä. Juuri tästä syystä Stephan Elliottin vuoden 1994 hittikomedia Priscilla – aavikon kuningatar ansaitsee entistä hartaamman hatunnoston: Priscilla on parasta, mitä drag-huumorin saralla on sattunut miesmuistiin. Tarina kolmesta tien päälle lähtevästä drag queenista on yhtä aikaa paitsi hervottoman hauska ja mielikuvituksellinen myös koskettava ja elämänmakuinen.

Pääosissa ovat Bernadette, ristimänimeltään Ralph (Terence Stamp), Mitzi/Tick (Hugo Weaving) sekä Felicia/Adam (Guy Pearce), jotka matkaavat Priscilla-bussillaan esiintymiskeikalle halki aussierämaan. Reissu keskeytyy Priscillan hajotessa, eivätkä ystävykset voi muuta kuin etsiä apua tuntemattomilta tuppukyläläisiltä. Kuten arvata saattaa, perähikiän asenteissa on hulppeasti korjaamisen varaan verrattuna Sydneyn suurkaupungin parrasvaloihin. Se ei kuitenkaan estä neuvokasta trioa esiintymästä pöllämystyneelle pubikansalle milloin missäkin tai olemasta täysillä oma värikäs itsensä.

Toisin kuin esim. Mrs Doubtfire – isä sisäkkönä -tyyppiset drag-komediat, Priscilla suhtautuu keskeiseen teemaansa kulloisenkin tilanteen vaatimalla vakavuudella. Ristiinpukeutuminen ei merkitse Elliottin elokuvalle pelkkää pitkitettyä vitsiä, vaan se on olennainen osa päähenkilöiden elämän todellisuutta. Transsukupuolinen Bernadette, kolmikon ehdoton keskushahmo ja sydän, kasvaa elokuvan aikana moniulotteiseksi, rohkeaksi persoonaksi, joka ei epäröi tinkimättömästi puolustaa sitä, mihin uskoo. Hänen rinnallaan transvestiitit, salaisuutta hautova Mitzi ja häntä siitä jatkuvasti piikittelevä Felicia jäävät pinnallisemmiksi, sittenkin köykäisemmiksi sivuhenkilöiksi.

Priscilla – aavikon kuningatar on myös täydellinen kesä- ja bileleffa. 1970-luvun discoklassikoiden (Abba, Gloria Gaynor, jne) ympärille rakentuvat musiikki- ja tanssinumerot hätkähdyttävät verrattomalla yliampuvuudellaan. Kolmikon fantastiset esiintymisasut ja -meikit luovat häkellyttävän kontrastin ankeiden esiintymispaikkojen askeettisuudelle. On kuin kolme paratiisilintua pyrähtäisi keskelle kollektiivista harmautta ja nurjamielisyyttä. Elliott tarkastelee myös kolikon kääntöpuolta, homofobiaa. Ohjaaja ei silti antaudu mässäilemään väkivallalla, vaan tuntuu tajuavan sanoman menevän perille vähemmälläkin.

Lennokkaalla, usein suorastaan räävittömän hauskalla dialogilla ryyditetty elokuva on mielenkiintoinen tuttavuus myös näyttelijöiden itsensä ansiosta. Veteraanitähti Stampille (mm. Billy Budd, Superman I-II, The Limey) Priscilla merkitsi hienoa comebackia, Weavingille ja Pearcelle menestyksekkäämmän elokuvauran alkua. Sittemmin Weaving on niittänyt mainetta Matrix-trilogian agentti Smithinä ja Sormusten herra -tarun Elrondina; Pearce puolestaan löi itsensä lopullisesti läpi Christopher Nolanin Mementon (2000) traumaisena päähenkilönä.

– 27.6.2005 OH