TIENRISTEYKSEN YÖ (1932)

La Nuit du carrefour/Natten i vägkorsningen
Ohjaaja
Jean Renoir
Henkilöt
Pierre Renoir, Winna Winfried, Georges Koudria
Maa
Ranska
Tekstitys
suom. tekstit
Kesto
75 min
Teemat
Kopiotieto
35 mm
Lisätieto
Georges Simenonin romaanista

Rikosdraama, jossa rosvojoukko hyödyntää risteyksessä sijaitsevaa varastoa piilopaikkanaan. Renoir hakee varhaisessa helmessä vielä tyylillistä tasapainoa tunnelmoinnin ja tarinan välillä, mutta onnistuu silti johdattamaan katsojan visuaalisesti ja temaattisesti sisälle salaisuuksien syviin varjoihin. Yksi Wes Andersonin The French Dispatch -elokuvan keskeisistä vaikuttajista.

***

La Nuit du carrefour kuvattiin tammi-maaliskuussa 1932 ja sen ensi-ilta oli huhtikuussa. Siitä tulin nipin napin ensimmäinen Simenonin romaanista tehty elokuva, sillä Duvivier ja Jean Taride ryhtyivät tekemään sellaista myöhemmin samana vuonna. Simenon allekirjoitti Renoirin käsikirjoituksen ja aikalaismainosmateriaalin mukaan Simenon aikoi itse myös ohjata elokuvan, mutta uskoi työn ”ystävyydestä” Jean Renoirille, samalla kun valvoi itse läheltä sen edistymistä.

Elokuvan juoni on tarpeeksi kiemurainen ja epäselvä synnyttääkseen huhun, että Jean Mitry olisi hukannut kolme viimeistä kelaa kuvauksen jälkeen. Renoir vastasi sitä kysyttäessä: ”Se on mahdollista, mutta tarina ei ollut kovin selkeä silloinkaan. En usko, että kukaan meistä ymmärsi mitään. Minä kaikkein vähiten.” Ymmärrettävyys ei ole mikään välttämätön ehto salapoliisitarinassa. Teoriassa lopullinen selitys on epäilemättä määräävä. Mutta elokuvassa ”klassista” salapoliisikertomusta tuskin on olemassa. Sen korvaa trilleri, joka rakentuu paljon vähemmän älylliseen palapeliin kuin jännitykseen (melodraamaan), psykologiaan (draama) ja / tai atmosfääriin (runous).

Epäilemättä Renoirin elokuva rikkoo Hitchcockille tyypillisen selkeyden kategorisen imperatiivin. Mutta tarjolla on muita tyydytyksen aiheita. Godardin näkemys on, että Renoir ”tekee totta muuten jossain määrin teoreettisesta yhtälöstä, Simenon = Dostojevski + Balzac, ja Simenonista tulee toinen Balzac.” Tämä elokuva on kuitenkin tyystin vailla dostojevskiläistä teologiaa, sen sijaan se näyttää uppoavan atmosfääriin. Elokuva saa innoituksensa maisemasta aivan kuten toinenkin samana vuonna valmistunut elokuva, Dreyerin Vampyr, joka niin ikään on puhtaasti muodollinen ”arvoitus”. Kun Dreyerin elokuvan aiheena ovat usvat, kuunvalo ja jauhot (kuvassa valkoiset), niin Renoirin elokuvan aiheena ovat sumu, yö ja sade (kuvassa mustat). Molemmissa elokuvissa jopa äänitys on vaimennettua. Käsi pujottaa kaksi pulloa myrkytettyä olutta ikkunan läpi, mutta tämäkään Fantomasin kaiku ei ole melodramaattinen tai surrealistinen. Pikemminkin se äkillisesti muuttaa sekaannuksen sävellajia. Rohkeasti sommitellut kuvat näyttävät hunnutetuilta, kiedotuilta siihen hämärään osmoosiin, jonka muodostavat yö ja sumu, sateen läpi epäselvästi tuikkivat valot.

Elokuva tuoksuu kostealle maalle, öljyiselle metallille, puunsavulle ja lannalle, oikuttelevalle kamiinalle, jota Maigretin on rassattava. ”Atmosfääriä” on joskus pidetty pelkästään pinnallisena ominaisuutena, mutta tässä se syntyy aistivoimaisen kokemuksen ja runollisten muistumien tuloksena; tunteiden tasapainosta, ei niiden puutteesta. Ja tasapaino edellyttää rakennetta. Elokuva on ilman, veden, kiven, tekstiilien ja lihan kyllästämä. Limousinen sisustus kaikessa hienossa kaupunkilaisuudessaan toimii kontrastina tunteellemme siitä, että ollaan peltojen keskellä. Sumu ja sade liittävät yhteen ilman ja veden teemat. Sen sisäiset, psyykkiset elementit ovat unen, huumeiden, hourailun ja kuolemisen aavemaista jatkumoa ja vastakohtaa epämääräisen, mutta kaikkialle tunkeutuvat tietämättömyyden ja Maigretin passiivisen, harhailevan terävän älyn välillä. Tapahtumat eivät niinkään näytä henkilöiden teoilta kuin heidän eritteiltään, niin kuin hiki tai niin kuin sade on atmosfäärin erite.

Kaikista Renoirin elokuvista La Nuit de carrefour toteuttaa selkeimmässä visuaalisessa muodossa Agelin intuitiivisen näkemyksen siitä, että Renoirin suurpiirteisen ja ylevän näkemyksen polttopisteessä ”kangastavat perustavanlaatuisen tyhjyyden pyörteet, joksikin tulemisen tila, ei-kenenkään-maa, joka on yhtä levottomuutta herättävä kuin unien maailma”. Kaikessa ”ulkoisessa realismissaan” elokuva on lähellä näkemystä ihmisestä, joka on tuomittu kohtaamaan ihmisen ratkaisemattomat ongelmat, näkemystä yhteiskunnasta surumielisenä, epäilyttävänä ja aina vain tilapäisenä joukkona varjoja ja jossakin oudossa kiirastulessa tai helvetin esikartanossa.

– Raymond Durgnat (teoksesta Jean Renoir, 1975)