VERONAN RAKASTAVAISET (1948)

Cayatten läpimurto tapahtui vasta kymmenennen ohjaustyön myötä: Veronan rakastavaiset oli Jacques Prévertin käsikirjoitukseen perustunut Shakespeare-modernisaatio, jonka Juliana hehkui muuan 17-vuotias Françoise Dreyfus. Tähden tunnetumpi taiteilijanimi Anouk Aimée sävellettiin varta vasten tämän elokuvan alkutekstejä varten.

***

Veronan rakastavaiset on lakimies-kirjailija-ohjaaja André Cayatten ensimmäinen merkittävä elokuva, vaikka hänen varsinainen läpimurtonsa tapahtui vasta pian seuranneilla, oikeudenkäytön epäkohtia ruoskineilla elokuvilla Oikeus on tapahtunut (1950), Hiipivät askeleet (1952), Ennen vedenpaisumusta (1953) ja Musta kansio (1954). Veronan rakastavaiset on moderni muunnelma Shakespearen Romeosta ja Juliasta, jonka Cayatten idean pohjalta on sovittanut Jacques Prévert. Teosta onkin luonnehdittu prévertläisimmäksi kaikista Prévertin kirjoittamista elokuvista. Tämä ei ole yllättävää, sillä Cayatte ei ole yhtä vahva taiteilijapersoonallisuus kuin Prévertin 30-luvun tärkein yhteistyökumppani Marcel Carné: Veronan rakastavaisten sovituksessaan ja vuoropuhelussaan Prévert on tehnyt elokuvan omakseen, silminnähtävästi sitä sävyttää Prévertin runous.

Se miksi Prévert usein ja syystä nostetaan elokuviensa ”tekijäksi” ohjaajan rinnalle, johtuu hänen suosimiensa teemojen ykseydestä. Veronan rakastavaisten keskeinen aihe on sama kuin Carnén-Prévertin 30-luvun elokuvissa Sumujen laituri (1937) ja Varjojen yö (1939): demonisten henkilöhahmojen ohjailema kohtalo särkee rakastavaisten lyhyen onnen. Oikeastaan Veronan rakastavaisissa on kaksi yhdensuuntaista tarinaa, jotka eivät kohtaa: toinen kertoo kahden nuoren, Georgian ja Angelon puhtaasta, kauniista, runollisesta rakkaudesta. Toisella tasolla elokuva seuraa kuvausryhmää, joka on tullut Venetsiaan filmaamaan Shakespearen Romeota ja Juliaa. Eräässä kohtauksessa tarvitaan pääosien esittäjille sijaiset ja valituiksi tulevat lasinpuhaltaja Angelo ja hienostoperheen tytär Georgia. Kohtaus saa heidän välisensä rakkauden näyttämään yhtä mahdottomalta kuin alkuperäisen tarinan aikaan. Parvekekohtauksessa ohjaaja antaa kyynisiä ohjeita siitä miten heidän tulee näytellä rakastuneita: rakastavaisten todellisuus saa kaikki lavasteet, sepitteet, ulkomaailman arvot näyttämään epätodellisilta, vääristyneiltä.

Keskiaikainen sukuviha on Cayatten-Prévertin elokuvassa saanut nykyaikaisen luokkataistelun tunnusmerkit. Kamppailun kohteena on rikkaan perheen tytär Georgia, jonka isä on myynyt eniten tarjoavalle, taidekauppias Raffaelelle. Yläluokan rappeutuneita, myrkyttyneitä arvoja vastassa on terve, tunnekylläinen työväenluokka Angelon edustamana. Maglian perheen kuvaus sisältää myös suoria viitteitä Italian poliittiseen lähihistoriaan, siitä kasvaa syytös fasismia kohtaan, joka syntyi juuri tällaisessa tekopyhässä ja itsetyytyväisessä porvarillisessa miljöössä, missä se myös jatkaa piilevää olemassaoloaan mitään oppimatta ja mitään unohtamatta.

– Bengt Idestam-Almquistin (1959) ja muiden lähteiden mukaan