AMARCORD (1973)

Fellinin Amarcord on lämmin ja nostalginen muistelo ohjaajan nuoruudesta. Italialaisen pikkukylän arkea Riminillä kuvaava elokuva luo karnevalistisen muotokuvan Italiasta Mussolinin fasistisen hallinnon aikaan. Fellinin rakkaimpiin kuuluvan teoksen kruunaa Nino Rotan musiikki.

***

Kolme neljäsosaa Fellinin tuotannosta voisi olla nimeltään ”Amarcord”, mikä tekijän mielessä merkitsee enemmänkin ”muistatko?” tai ”olipa kerran” kuin liian kirjaimellista ja rajoittavaa käännöstä ”muistan”. Olipa kerran varietee (Varieteen valot) olipa kerran näyttelijäseurue, olipa kerran vetelehtijöitä ja huijareita, olipa kerran pari kiertävää esiintyjää (Tie), olipa kerran lehtimies joka tuli maaseudulta Roomaan (Ihana elämä) jne. Amarcord on ensimmäinen luku Fellinin omaelämäkerrallisessa tarinassa lapsuudestaan ja sukupolvestaan. Pitkän aikaa Fellini oli luvannut itselleen tehdä tästä aiheesta elokuvan joka olisi pikareski, hilpeä ja täynnä seikkailua. Toipuessaan sairaudestaan vuonna 1966 hän kirjoitti kokoelman muistelmia otsikolla ”Minun Riminini”, joka oli Amarcordin ensimmäinen luonnos. Manattuaan esiin elämän ja kuoleman arvoitukset elokuvissa Satyricon, Klovnit ja Rooma, Fellini pystyi palaamaan lapsuuteensa entistä viisaampana ja kypsempänä.

Fellini on rakentanut 1930‑luvun kotikaupunkinsa kokonaan studioon: näin hän pääsee korostamaan sitä millaisena se elää hänen muistoissaan jo mielikuvituksessaan. Selväpiirteinen kertomus elokuvasta puuttuu, kyseessä on sarja tuokiokuvia, jotka palauttavat mieleen yhteisiä juhlia, perhetapahtumia, vuodenaikojen tunnelmia, kaskunomaisia tarinoita, henkilöhahmoja. Ajan yhteiskunnalliset virtaukset ovat osa kokemusta ja toki Fellini on nähnyt fasismin luonteen tarkasti ja herkullisesti. Mutta painopiste on toisaalla, suoraan aistillisissa kokemuksissa, jotka välittävät murrosikäisen patoutunutta seksiä, joskus muistettavan tyypin läsnäoloa, aavemaisen valtamerilaivan herättämän miltei uskonnollisen innon ja hartauden, jonkun hajun, tunnelman tai vaikkapa surun äidin kuolemasta tai paikkakunnan kaunottaren häiden hiljaisen alakulon riehakkaan pinnan alla.

Eräällä tasolla Amarcord on kuvaus epäonnistumisesta – epäonnistuneesta lapsuudesta jonka vääristävät koulujen ontto retoriikka, fasismi ja uskonnollinen manikealaisuus, kasvuympäristö jota ruokkivat myytit ja pelot ja josta ei juuri ole yhteyksiä ulkomaailmaan. Epäonnistunut on se joka muistaa, sillä vaikka hän tuntee että tämä maailma on osa häntä ja on nyt peruuttamattomasti kadonnut, hän ei  pysty unohtamaan sitä. Ja koska se oli ainutkertainen – ihmisellä on vain yksi lapsuus – niin miksi yllättyä siitä että ohjaajan tunteet ”tästä pettymyksen ja rakkauden kauneimmasta ajasta” ovat moniselitteisiä? Ja miksi yrittää pelkistää kunkin episodin kompleksiset tunteet pelkästään yhdeksi? Fasistien paraatin tai valtamerilaivan odotuksen aikana Fellini saattaa tuntea raivoa ja pettymystä kansanjoukon käyttäytymisen todistajana; hän saattaa tuntea lumousta ja hellyyttä kuvatessaan sellaisten hengeltään köyhien kuten Biseinin ja Teon unelmia, tallettaessaan vuodenaikojen vaihtumista.

Amarcordin nimi voisi oikeastaan olla ”Illuusioittemme vuodenajat”. Juuri vuodenaikojen taian Fellini on tavoittanut erinomaisen ja elinvoimaisen runollisesti, mikä on uusi piirre ohjaajan tuotannossa. Fellini on tehnyt elokuvassa saman minkä Brueghel maalaustaiteessa ja Vivaldi musiikissa. Osaksi juuri näiden luonnon kiertokulkua mietiskelevien poikkeamisen ansiosta tämä melankolinen elokuva jättää katsojan mieleen elinvoiman kipinän, ilon tunteen jota ei ole koettu Fellinin tuotannossa sitten elokuvan 8 ½.

– Aldo Tassonen (”From Romagna to Rome: The Voyage of a Visionary”, Peter Bondanellan toimittamasta teoksesta Essays in Criticism: Federico Fellini, 1978) ja muiden lähteiden mukaan

Yhteistyössä: