Patricia Highsmithin romaanisarja on toiminut innoittajana monille elokuville ja viimeksi Netflix-sarjalle Ripley. Wenders teki oman vapaan tulkintansa jo 70-luvulla. Dennis Hopper ja Bruno Ganz tyylittelevät läpi elokuvan ja nostattavat junakohtaukset hitchcockmaisiin mittoihin. Visailukysymyksenä voi miettiä, kuinka monta elokuvaohjaajaa tämän elokuvan näyttelijäkaartista löytyykään.

***

Amerikka, sen väräjävät televisioruudut, motellihuoneet, musiikki ja kulttuuri kummittelivat ahkerasti jo elokuvissa Alice in den Städten (1973) ja Im Lauf der Zeit (1976). Kaikki tämä huipentuu Amerikkalaisessa ystävässä, joka ulkoisista piirteistään huolimatta ei ole amerikkalainen elokuva. Se on Wim Wendersin wendersiläisin elokuva.

Sitten Godardin ja hänen teostensa Laittomat ja Made in U.S.A. ei ole nähty elokuvaa, joka yhtä lailla välittäisi amerikkalaisen hengen ja eurooppalaisen riittämättömyyden tuskan suhteessa unelman, joka ei enää ole unelma. Tom Ripley – Dennis Hopper astuu kuvaan ja hänen myötään tihentyy Amerikka farmareineen, cowboy-hattuineen, edesottamuksineen. Jonathan – Bruno Ganz, saksalainen kehystäjä, ei voi koskaan muistuttaa häntä. Eikä Wim Wenders voi koskaan olla Nicholas Ray.

Kiehtovaa kyllä, kyseessä on sama aihe kuin elokuvassa Im Lauf der Zeit. Kaksi viihtymätöntä, erilaista miestä, jotka kärsivät kumpikin tavallaan riittämättömyydestään. Kehystäjästä tulee gangsteri, joka hitaasti hellittää vastuunsa aviomiehenä ja isänä, toinen on cowboy ilman ammattia, joka kiintyy häneen. Ja Wenders tasapainoilee Hampurin, Pariisin ja New Yorkin välillä ja kuvaa kaupunkeja – ei trillerien tunnistettavana miljöönä, vaan nostalgiansa urbaanina maisemana.

Wendersin toinen aihe on miesten välinen ristiriita. Ikään kuin Jonathanin kuolemansairaus olisi pikemminkin tahdon sairautta ja Tom Ripleyn ajelehtiminen identiteettiongelma. ”Tiedän yhä vähemmän ja vähemmän, kuka minä olen ja keitä ovat toiset”, uskoutuu Ripley magnetofonilleen. Hänen on valokuvattava itseään, jotta hän ei kadottaisi itseään. Jonathan puolestaan on Wenders itse, jota kiehtovat rikosromaani ja gangsterismi ja joka ei voi vastustaa kiusausta panna Nicholas Ray ja Samuel Fuller esittämään ”pahoja” miehiä, mytologian koskettavina ruumiillistumina. Wenders on ymmärtänyt amerikkalaisen elokuvan paremmin kuin kukaan, mutta hänen sydämensä ja tunteensa ovat saksalaiset. Hän etsii sitä, mitä me kaikki muutkin etsimme amerikkalaisesta elokuvasta: unelmiemme kirkastamaa kuvaa, joka saattaa olla ylösalainen, nurinkurinen, anakronistinen, mutta joka hetki liikkuessaan vetää meitä vastustamattomasti puoleensa.

– Claire Clouzot (Ecran 62, Octobre 1977)