PIKKU YSTÄVÄTTÄRIÄ (1955)

Antonionin henkilökohtainen kädenjälki oli niin vahvaa, että jopa avantgarde-elokuvan mestari Jonas Mekas tunnisti miehen varhaisten töiden pidättäväisyyden ja tyylin ekonomian. Cesare Pavesen pienoisromaaniin perustava elokuva kuvaa nuorta naista, joka palaa kotiseudulleen Torinoon ja ystävystyy naisryhmän kanssa, joista jokainen painii omien henkilökohtaisten ongelmiensa kanssa.

***

Pikku ystävättäriä on Antonionin toistaiseksi kypsin ja kehittynein työ, joka lunasti Erään rakkauden tarinan lupaukset ja teki hänestä kansainvälisen elokuvan tärkeän hahmon jo ennen kuin Seikkailu nosti hänet maineeseen. Moneen kertaan on pantu merkille, että Pikku ystävättäriä on ainoa Antonionin elokuva joka perustuu kirjalliseen alkuteokseen – Cesare Pavesen kertomukseen Vain naisten kesken. Mutta tähän liittyy se kummallinen, Pierre Leprohonin Antonioni-teoksessaan huomaama paradoksi, että kyseessä on silti monin tavoin vähiten paveselainen Antonionin elokuva. Pavesen ja Antonionin sukulaisuutta on usein korostettu, ehkä liikaakin; vaikka heillä on monia tärkeitä yhtäläisyyksiä, on heillä myös yhtä tärkeitä eroavuuksia. On huomautettu että kaikkien Antonionin elokuvien mottona voisi olla Pavesen lausunto: ”Elämän koko ongelma on tämä: miten murtaa oma yksinäisyytensä ja päästä yhteyteen muiden ihmisten kanssa.” Jälkimmäistä puolta taas tuo esiin Antonionin huomautus: ”Pavese teki itsemurhan, minä olen vielä elossa.” Mutta paljon tärkeämpi ero tarkasteltaessa Antonionin tuotantoa kokonaisuutena ja Pikku ystävättäriä erityisesti tulee näkyviin heidän suhtautumisessaan naisiin.

Käytännöllisesti katsoen kaikissa Pavesen kirjoissa ja varmasti teoksessa Vain naisten kesken on nähtävissä syvällinen epäluottamus, ajoittain miltei viha naisia kohtaan; kaikissa Antonionin elokuvissa ja silmiinpistävimmin juuri Pikku ystävättärissä, jossa naiset esitetään kaikkein huonoimmassa valossa, tapaamme syvää myötätuntoa ja kiintymystä. Racinen tavoin Antonioni itse asiassa rakentaa kaikki draamansa naishahmon ympärille ja epävarmimmillaan hän tuntuu olevan kuvatessaan yksityiskohtaisesti miestä. Niinpä Pikku ystävättärien sovitus on hyvin vapaa, kahden naiskirjoittajan, Suso Cecchi D’Amico ja Alba De Cespedesin avustuksella Antonioni on poiminut joukon Pavesen henkilöitä ja sovittanut heidät selväpiirteiseen juoneen, josta alkuteoksessa on vain vihjeitä. Samalla miehestä on tullut tarinan konna ja useimmat hänen naishahmojensa viat voidaan lukea miesten kontolle. Sillä heillä, täytyy korostaa, on vikoja: Antonioni saattaa olla heidän puolellaan, mutta ei hän myöskään heitä naiivisti puolustele.

Antonioni on käsitellyt tarinaansa esimerkillisen selkeästi ja kattavasti. Erityisen edukseen hänen taiteensa näkyy elokuvan kolmessa avainkohtauksessa, jotka ovat retki meren rannalle, Mominan teekutsut ja Clelian ystävilleen tarjoamat päivälliset (joilta Rosetta syöksyy kuolemaansa). Taidokkain näistä on ensimmäinen, jossa yhdeksän henkilöä kokoontuu onnettomalle retkelle harmaalle, tuulen pieksämälle merenrannalle; kyseessä on tosiaan muuan Antonionin koko tuotannon muistettavimpia ”sielunmaisemia”, sitäkin enemmän koska se ei tunnu sellaisenaan yhtään tungettelevalta. Katsoessa se näyttää varsin satunnaiselta jaksolta, joka vie eteenpäin juonen kiemuroita ja valaisee luonnollisella tavalla henkilöiden mielentilaa, käyttää tarkkaan muttei liian silmiinpistävästi hyväkseen tunnelmallista maisemaa ja miljöötä jne.; vasta jälkeenpäin ja useamman katsomisen jälkeen jakson rakenteellinen loistokkuus alkaa täysin näkyä. Kysymys ei ole vain siitä miten tarkasti ja huolellisesti henkilöt on sijoitettu kuvaruutuun heidän ollessaan alituisesti liikkeessä, heidän ryhmittyessään, hajotessaan ja ryhmittyessään uudelleen, vaan siitä että henkilö jonka kulloinkin on määrä olla huomiomme keskipisteessä, todella on siinä erehtymättömästi. Samaten henkilöiden väliset suhteet, etenkin Rosettan eristyneisyys, Clelian puolittainen irrallisuus, Lorenzon asema on ilmaistu graafisesti sommitelmin ja kameranliikkein, jotka näyttävät täysin laskemattomilta, jopa ajattelemattomilta, mutta joilla kuitenkin lähemmin tutkittaessa on täsmällinen, miltei vertauskuvallinen merkityksensä.

– John Russell Taylor (teoksesta Cinema Eye, Cinema Ear, 1964)