Sisaruspari Staffan ja Ylva Julén ja kuvaaja Michael Rosengren asuivat puolen vuoden ajan Qaanaaqissa, luoteis-Grönlannissa sijaitsevassa kaupungissa. Dokumentti kuvaa paikallista inuittivähemmistöä ja näiden elämää vuoden valoisimpina ja pimeimpinä vuodenaikoina. Elokuva on voittanut lukuisia palkintoja, mm. vuoden 1986 Cinema du Réelin.

***

Sisarukset Staffan (s. 1957) ja Ylva Julén (s. 1954) olivat aktiivisia Ruotsin kulttuurikentällä ennen yhteistä esikoisohjaustaan Inughuit – kansa maailman navalla (1985). Staffan Julén työskenteli Roy Anderssonin tuotantoyhtiölle tilaus- ja mainoselokuvien tuotannonohjaajana ennen oman tuotantoyhtiönsä, Eden Filmin perustamista. Ylva Julén toimi 1980-luvun alussa tuottajana ja toimittajana Ruotsin yleisradiossa, jonka palveluksessa hän teki haastatteluja ja dokumentteja. Eden Filmin tuottama Grönlannin inuiittien elämästä kertova dokumentti Inughuit – kansa maailman navalla sai kansainvälistä huomiota useilla festivaaleilla, esim. Berlinalen Forumissa ja Pariisin Cinéma du Réelissä.

Julénin sisarusduo ja kuvaaja Michael Rosengren suuntasivat kesällä 1983 Qaanaaqin kylään (ent. Thule) Grönlantiin, maailman pohjoisimpaan kolkkaan, jossa on ihmisasutusta. Kuvaukset alueella kestivät yhteensä puoli vuotta. Seutu on inuiittiväestön asuttamaa, jonka pääelinkeino on eläinpyynti. Thulen kylän historia on värikästä, se oli vuoteen 1937 asti pääosin ei-kenenkään-maata. Ensimmäiset tutkimusmatkailijat saapuivat seudulle 1800-luvulla Englannista. Amerikkalainen Robert Peary, joka katsoi ensimmäisenä löytäneensä Pohjoisnavan (inuiittien kielellä sitä kutsutaan ”maailman navaksi”, johon dokumentin nimi viittaa), rakennutti Thuleen tukisataman vuonna 1892. Tanskalaiset Peter Freuchen ja Knud Rasmussen perustivat 1900-luvun alussa Thulen kauppa-aseman.

Inuiitit opastivat näitä uusia tulokkaita tutkimusmatkoillaan, mutta yhteisön vieraanvaraisuudella oli myös ikäviä seurauksia. Vuonna 1953 amerikkalaiset perustivat sotilaallisen tukikohdan Thulen kylään inuiittien parhaan pyyntialueen luo. Tämä pakotti alkuperäisasukkaat siirtymään 18 peninkulman päähän pohjoiseen, jonne Tanska ja Yhdysvallat rakensivat uuden kylän. ”Vanha Odaq olisi halunnut protestoida. Mutta me muut emme tienneet miten”, kertoo eräs inuiittinainen elokuvassa.

Dokumentin tekoaikaan vuonna 1983 inuiittiyhteisöä kohtasi jälleen uusi uhka: kanadalaiset öljy-yhtiöt, joiden öljytankkerien suunniteltu reitti menisi halki parhaiden valasapajien. Alusten aiheuttamat railot vaikeuttivat jo kulkua alueella, kun koiravaljakot eivät päässeet jäiden yli. Väestö on myös huolissaan jättitankkereiden aiheuttamasta meluhaitasta, joka saattaisi karkottaa valaat. Inuiittieskimot ovat menneisyyden kokemuksistaan viisastuneina pistämässä kampoihin suuryrityksille turvatakseen elämäntapansa. Tikunnokkaan nostetaan myös länsimaiset ympäristönsuojelijat, kuten Greenpeace ja eläinoikeusaktivistit, jotka ovat valinneet puolensa kampanjoimalla eskimoiden valaan- ja hylkeenpyyntiä vastaan.

Dokumentti kuvaa näitä ristiriitoja ja haasteita suoraan inuiittiyhteisön perspektiivistä. Elokuvan keskeiseksi teemaksi nouseekin perinteisten elämäntapojen vaaliminen modernin aikakauden olosuhteissa, sekä näiden kahden yhteensovittaminen. Lehdistötiedotteen sanoin elokuva ”kuvaa tärkeää ja kiehtovaa murrosaikaa muinaisuuden ja tulevaisuuden välissä. […] Uudet materiaalit, nykyaikaiset tuotteet voidaan usein soveltaa ja liittää osaksi vanhaa kulttuuria. Mutta toisinaan se ei käy lainkaan. Murrosajat esittävät uhkavaatimuksia, ja pakottavat valintaan. Thule haluaa kernaasti osan nykymaailman siunauksista mutta se ei halua sen sairautta. Läntisen maailman ongelmia tarkkailtaisiin edelleenkin välimatkan päästä – ihmetellen, hämmästellen ja joskus sydämen pohjasta nauraen sille…”

– Eri lähteiden mukaan Pekka Pihkoluoma 7.11.2024