RAKKAUS KARKUTEILLÄ (1979)

Doinel-sarjan viimeisessä elokuvassa päähenkilö on 20 vuodessa varttunut jo miehen ikään ja voi tarkastella elettyä elämää. Avioeron kynnyksellä Christinestä Doinel valmistelee kirjaa kohtaamistaan naisista ja tapaa jälleen nuoruutensa Coletten. Vastoinkäymisistä huolimatta Doinel porskuttaa poikamaisella charmillaan eteenpäin. Georges Delerue’n musiikki kuorruttaa päätöselokuvasta vastustamattoman.

***

Truffaut’n neljän ja puolen elokuvan ja 20 vuoden saaga oman alter egonsa Antoine Doinelin tunne-elämän ongelmista näyttää päättyvän teokseen Rakkaus karkuteillä. ”Kun nyt hylkään Antoinen 33-vuotiaana, se johtuu siitä, että minä tai ei kukaan koskaan pysty sopeuttamaan häntä yhteiskuntaan ja tekemään hänestä aikuista”. Tämä Jean-Pierre Léaudin niin riipaisevasti tulkitsema hahmo esittäytyi elokuvassa 400 kepposta, jonka haavoittuneesta lapsesta hän kasvoi haavoittuneeksi aikuiseksi elokuvissa Rakkautta 20-vuotiaana, Varastettuja suudelmia ja Nuori pari. Rakkaus karkuteillä näyttää Antoine Doinelin vaiheessa, jossa hänellä on takanaan epäonnistunut avioliitto suuren nuoruudenrakkauden kanssa ja uusi rakkaussuhde meneillään.

Doinel-sarjan ja myös sen viimeisen lenkin onnellinen piirre on ehkä juuri siinä, että Antoine kieltäytyy kasvamasta aikuiseksi. Hän on ikuisesti rakkaudennälkäinen, talttumaton, sovinnaiseen elämään sopeutumaton poika, joka kykenee tuntemaan yhtä hyvin levottomuutta kuin elämäniloakin. Antoine pystyy kiusaamaan, rukoilemaan, valehtelemaan voittaakseen naisen rakkauden, vain huomatakseen yhä uudelleen ja uudelleen, että toistuvat uudet valloitukset eivät tyydytä hänen nälkäänsä. ”Välität vain siitä kun poika tapaa tytön” muuan kaveri sanoo hänelle, ”siitä eteenpäin kaikki on alamäkeä”. Antoine saattaa olla lapsellinen, mutta häntä käsittelevät elokuvat eivät ole sitä tippaakaan. Tässä henkilöhahmossa Truffaut on löytänyt täydellisen välikappaleen tutkimuksilleen sydämen joistakin syvistä ja ratkaisemattomista ongelmista.

Antoinen levottomuudessa Truffaut näkee rakkauden arvaamattomuuden, sen haihtuvuuden ja sen yhteensovittamattomuuden elämän karkean arkisuuden kanssa. Truffaut uskoo, että todellinen romanssi voi kestää vain yhtä kauan kuin kiitävä, varastettu suudelma, mutta tämäkään ei merkitse väsynyttä pessimismiä. Joka kerta kuin Antoine keskittää voimansa uuteen tuomittuun yritykseen, se merkitsee hengen voittoa. Parhaat Doinel-elokuvat kuuluvat kaikkien aikojen hilpeimpiin ja kiihdyttävimpiin elokuvakomedioihin inhimillisen intohimon kiemuroista. Rakkaus karkuteillä sisältää yksittäisiä kohtauksia, joita kukaan toinen ohjaaja elokuvan historiassa ei voisi saavuttaa yhtä elegantin, sydämeenkäyvän, koomisen arvovaltaisesti. Truffaut osaa käyttää myös aikaisempien elokuviensa katkelmia esimerkillisen tahdikkaasti ja taitavasti. Hän on elokuvansa Mozart, ohjaaja jonka tuotanto on niin ylentävän, täsmällisen yllättävää niin alituisesti viehättävältä pintatasoltaan kuin hienosyisiltä syvyyksiltään, että kritiikki tosiaan tuntuu turhanaikaiselta. Rakkaus karkuteillä ei ole yhtä täydellinen kuin ohjaajan jotkut muut teokset, mutta tämän korostaminen on kuin valittaisi, että ”La Clemenza di Tito” ei ollut ”Figaron häiden” mittainen mestariteos. Tai jos lainataan Truffautin elokuvallista ja henkistä kummisetää Jean Renoiria: yksi ei pidä osasta tuotantoa, yksi pitää siitä, ja siinä kaikki.

– Frank Richin (Time 23.4. 1979), Julian Jebbin (Sight & Sound, Winter 1979/80) ja muiden lähteiden mukaan