LAITTOMAT (1964)

Tarantinon tuotantoyhtiölle nimen antanut elokuva seuraa kahta nuorta, joilla on mieltymys rikokseen ja B-luokan elokuviin. He suostuttelevat yhteisen ihastuksensan ryöstämään oman kotinsa kohtalokkain seurauksin. Leikkisän ja viihdyttävän rikoselokuvan uudelleentulkinnassa nuorta energiaa alleviivaa syvä melankolia. Sisältää yhden ikimuistettavimmista tanssikohtauksista.

***

Niin kumouksellisilta kuin Godardin varhaiset teokset aikoinaan tuntuivatkin, ovat ne silti menetelmältään perinteellisiä: Viimeisestä hengenvedosta ja Pienestä sotilaasta voidaan aivan tyydyttävästi keskustella tarinan ja henkilöhahmojen käsittelyn, toiminnan motivaation ja seurausten tasolla, vaikka en väitäkään, että tämä on ainoa tapa keskustella niistä. Uudempiin elokuviin nähden tällainen lähestymistapa on käynyt yhä vaikeammaksi ja hedelmättömämmäksi: Made in USA:ssa ”tarina” ja ”henkilöt” ovat liuenneet olemattomiin ja jo Aviovaimossa voimme nähdä melko pitkälle Godardin pyrkimyksenä tuhota juoni systemaattisesti – juonikaavio on yhä näkyvissä, mutta se ei ole paljon muuta kuin veruke episodien, dialogien, monologien jne. kollaasille. Laittomat perustuu yhtenäiselle toiminnalle, mikä on melko keskeistä elokuvan onnistumiselle (keskeisempää, todellakin, kuin jossakin hänen aikaisemmissa töissään), mutta selvästi elokuvassa on myös kollaasitekniikkaa, esim. kahvilatanssissa, metrokohtauksessa (Odilen laulu), Franzin kahdessa kertomuksessa, Louvren läpijuoksussa. Kaikki nämä enemmän tai vähemmän sulautuvat juonikaavioon (he juoksevat Louvren läpi tappaakseen aikaa ennen ryöstöä; Odilen laulu junassa merkitsee oivalluksen, ratkaisun hetkeä jne.), mutta mikään niistä ei ole välttämätön ja harva asiaan kuuluva: seuraus on, että katsoja rohkaistuu tarkkaamaan pikemminkin temaattisia kuin kertovia aineksia. Tyylillisesti ja rakenteellisesti elokuva perustuu kahdelle jännitteelle, jotka leimaavat kaikkia Godardin teoksia, mutta tässä nämä vastavoimat saavuttavat ainutlaatuisen tasapainon: jännite naturalismin ja tyylittelyn välillä, molemmat vietyinä ääripisteeseen.

Modernien maalareitten ”kehittyneet” työt saavuttavat usein laajemman hyväksymisen vasta kun taiteilija on osoittautunut voivansa suoriutua kunniakkaasti ”perinteellisillä” linjoilla, osoittanut hallitsevansa taiteensa teknisen perustan perinteen pyhittämällä tavalla. Godard selviytyy tästä testistä suurenmoisesti, eikä missään paremmin kuin Laittomissa. Kohtauksessa toisensa jälkeen ohjauksen ihmeellisen ytimekäs kosketus todistaa, että Godard pystyisi tekemään täysin onnistuneen teoksen perinteellisellä naturalistisella tavalla, jossa kaikki oleellinen olisi ilmaistu toiminnalla, eleillä, ilmeillä.

Englannintunnin aikana opettaja panee Odilen lainaamaan mitä T.S. Eliot sanoo perinteestä: ”Kaikki, mikä on todella uutta, on jo sen takia itsestään perinteistä”. Godardin elokuvat saattavat ensi aluksi tuntua hurjalta sekamelskalta, toisiinsa kietoutuneita teemoja: niissä esitetään ja kehitellään nykyajan kaikkia keskeisiä ilmiöitä; viestintävaikeuksia, minuuden ongelmaa, henkilökohtaisen vapauden mahdollisuutta ja mitä se merkitsee, vieraantumisen tunne jne. Mutta olennaiselta minusta näyttää aihe, jonka ympärille muut aiheet muodostavat yhtenäisen kuvion: perinteen taju.

Godardin elokuvat ovat täynnä kulttuuriviittauksia ja ne ovat huomattavan laaja-alaisia. Jo Viimeisessä hengenvedossa – johon kaikki hänen elokuvansa tavallaan alkioasteella sisältyvät – on visuaalisia, auditiivisia tai verbaalisia viittauksia Bachiin, Brahmsiin, Chopiniin ja Mozartiin; Renoiriin, Picassoon ja Kleehen; Shakespeareen, Cocteau’hon, Faulkneriin, Rilkeen; Riemukaareen, Eiffel-torniin, Pariisiin, Notre Dameen; Humphrey Bogartiin, Robert Aldrichiin, Budd Boetticheriin, Cahiers du Cinémaan; ja epäilemättä paljoon sellaiseen, mikä jäi minulta huomaamatta. Monia ihmisiä tämä loukkaa: monet pitävät sitä typeränä ja keinotekoisena älyllisenä leikkinä tai tietoisena nimien esiintyöntämisenä. Haluaisin kuitenkin väittää, että viittausten merkitys on perustavaa laatua Godardin teoksille, ei mitään koristeellista, vaan elimellisesti niihin kuuluvaa.

Laittomien englannintunti tarjoaa hyvän esimerkin siitä tyylittelyn ja naturalismin risteyttämisestä, josta olen puhunut. Luokkahuonemiljöö herättää heti paikalla muistoja askeettisista ja likaisista iltakurssi-instituuteista niille, jotka ne ovat kokeneet ja oppilaiden, erityisesti päähenkilöiden Odilen, Franzin ja Arthurin käyttäytymistä tarkkaillaan intiimein, naturalistisin yksityiskohdin. Mutta jos oppitunti käsitetään naturalistisena kuvauksena, näyttää se aika kummalliselta. Opettaja sanelee ranskaksi kappaleita Romeosta ja Juliasta ja oppilaiden (jotka eivät näytä kovinkaan pitkälle edistyneiltä) on käännettävä ne englanniksi. Pian hän kerää paperit ja ilmoittaa kymmenen minuutin tauon, jonka aikana hän aikoo tarkastaa ne. Haluan eräistä yksityiskohdista päätellä, mitä Godard on tässä tekemässä.

Ensiksikin on aivan ilmeistä ironiaa Romeon ja Julian tekstin ja luokkahuoneen tapahtumien välillä. Arthur on päättänyt vietellä Odilen ja tunnin aikana hän panee täydellä teholla toimeksi, liikkuen epämääräisesti ympäri luokkahuonetta, luoden tarkoituksellisia silmäyksiä ja lähettäen kirjelipuissa ehdotuksia. Nuorekkaassa viattomuudessaan ja haavoittuvuudessaan Odile on hyvin paljon Julien kaltainen, kun taas Arthurissa ei juuri Romeota ole, kyseessä on tuskin muuta kuin satunnainen iskeminen. Tässä meillä on Romeon ja Julian ihanteellinen, puhdas, ikuinen rakkaus pantu yhteen meidän aikamme likaisen juonittelun kanssa – mikä muistuttaa T.S. Eliotin tapaa käyttää menneisyyden kulttuuria teoksessa Autio maa. Mutta Godardilla nykyajan suhde menneisyyteen ei ole niin yksinkertainen. Jakson aikana näemme Arthurin katsovan Odilea tämän huomaamatta ja erotamme hänen kasvoiltaan suurta tarvetta, suurta kaipausta.

Tavallaan tämä kömpelö, ruma, karkea mies on kaikesta huolimatta Romeo: tarpeessaan luoda pysyvä henkilökohtainen suhde. Se on tarve, josta hän itse ei ole tietoinen – josta hän ei salli itsensä tulevan tietoiseksi ja jonka hän jakaa kaikkien Godardin tähänastisten sankareiden kanssa. Jos tämä on yhden ainoan katseen ylitulkintaa, voi samalla tavoin välttää, että tämä tarve on läsnä Arthurin kuvauksessa, kautta koko elokuvan. Olemme sattumalta tulleet tietoisiksi hänen elämänsä tyhjyydestä ja hänen autiosta tyytymättömyydestään ja on hyvin selvää, että hänen kovuutensa, se että hän hylkää kaiken emotionaalisen, estää ongelman ratkaisun. Kuollessaan hän ajattelee yksinomaan Odilea. Näemme Romeon – torjutun Romeon – kätkettynä jonnekin hänen kyynisen ulkoasunsa taakse.

Lähettäessään Shakespeare-luennon aikana Odilelle lapun (”Tou be ou not tou be contre votre poitrine, it is ze question”) on Arthur yhtä vähän Hamlet kuin Romeokin. Hamletin itsemurha-ajatus – tulos hänen vieraantumisestaan yhteiskunnasta – ei ole niinkään kaukana Arthurin elämän jatkuvasta suunnasta kohti itsetuhoa. Hän huvittelee näyttelemällä Billy the Kidin kuolemaa, ja kuolee, hirveällä ja irvokkaalla tavalla antamalla ampua itseään vatsaan toistuvasti ennekuin kaatuu maahan.

En tietenkään väitä, että Godard esittäisi Arthurin löytävän ratkaisun ongelmiinsa lukemalla Shakeapearea; mutta englannintunti osoittaa joka tapauksessa sen, miten erillään hän on koko menneestä kulttuurista. Myöhemmin elokuvassa on kohtaus, jossa kolme tulevaa ryöstäjää rikkovat maailmanennätyksen Louvren ympärijuoksemisessa. Tämän pikku kohtauksen vaikutus tuntuu hyvin moniselitteiseltä, mikä on paljastavaa: Louvre edustaa sitä, mikä on kunnioitettua, kaikkea sitä sovinnaisuutta, mitä vastaan nämä kolme ovat kapinoimassa.

Vaikka Godard hylkää yhteiskunnan ja siitä huolimatta, että hänen vallankumouksellinen asenteensa on kaikkialla läsnä hänen elokuviensa vallankumouksellisessa muodossa, hän on silti lujimmin perinteellinen kaikista taiteilijoista. Tosiasiassa tämä ei ole mikään paradoksi: hän hylkää yhteiskunnan, koska yhteiskunta, niin kuin hän asian näkee, on hylännyt perinteen.

– Robin Wood – otteita artikkeleista ”Society and Tradition: An Approach to Jean-Luc Godard” (New Left Review, Toby Mussmanin toimittama Godard-antologia) ja ”Bande à part” (Ian Cameronin toimittama Godard-antologia)