AFRIKAN AARRE (1954)

Beat the Devil/Skatten i Afrika
Ohjaaja
John Huston
Henkilöt
Humphrey Bogart, Gina Lollobrigida, Jennifer Jones, Peter Lorre, Robert Morley
Maa
Iso-Britannia/Yhdysvallat/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
100 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Lollon Hollywood-debyytti asetti hänen vastaparikseen Humphrey Bogartin. John Hustonin oman esikoisohjauksen Maltan haukan eräänlaisessa parodiassa veijarijoukkio jahtaa Afrikan uraanivarantoja. Hullutteleva seikkailukomedia floppasi ilmestyessään, mutta on sittemmin noussut camp-klassikon asemaan. Käsikirjoituksesta vastasivat Huston ja kirjailija Truman Capote.

***

John Hustonin Euroopan kiertue jatkui Punaista Myllyä suotuisammin Truman Capoten kanssa kirjoitetulla elokuvalla Beat the Devil, jossakin Etelä-Italian kauniissa pikkukaupungissa ja hieman Afrikassakin tapahtuvalla Huston-parodialla, jota Suomessa esitetyn mustavalkoisen ja lyhennetyn kopionkin perusteella voi pitää yhtenä ohjaajansa vapautuneimmista ja luonteenomaisimmista töistä. Tuntuu tosiaan siltä, että filmin loputtomat puheet, juonittelut, epämääräiset suunnitelmat, väsymättömät vitsit ja fantastiset kertomukset ovat lähempänä Hustonia – ihmisenä – kuin hänen pääteostensa lakonisten miesten määrätietoiset toiminnat ja suuret seikkailut. Juonella on jotakin tekemistä uraanipitoisen afrikkalaisen maapalstan haltuun ottamisen kanssa. Tyypillisenä Huston-pisteenä lattea, kuiva ja sitä paitsi kuolleeksi otaksuttu englantilainen kuumavesipussinkäyttäjä Harry Chelm ilmoittaa sähkeitse vaimolleen onnistuneensa hankkimaan kyseisen maa-alueen itselleen. Ja Billy Dannreuther puhkeaa nauruun (”This is the end, The End.”) kuten Sierra Madren kullanetsijät tai Charlie Alnutt elokuvassa The African Queen: epäonnistuminen on yhdentekevää, olennaista on vain ymmärtää nauttia kohtalon ironiasta. Beat the Devil on sinällään jo parodisen The Maltese Falconin burleski mukaelma, Hustonin privaatin vitsin luonteinen harjoitelma absurdeilla tyypeillä ja tilanteilla.

Petersenin outo-olkapäinen joukko, jonka jäsenistä Gwendolen Chelm toteaa, että he ovat ”desperate characters; not one of them looked at my legs”, on herkkukoostuma puhtaaksiviljeltyjä rikollishahmoja, kosmisen tehottomia ja lahjattomia eksentrikkoja. Petersen itse on kuin lisää naisellistettu Kaspar Gutman (elokuvasta The Maltese Falcon). Hän näkee melkoisesti vaivaa selittäessään puhuvien eleiden säestämällä pidginenglannillaan maihinnousunsa syitä ikävystyneelle arabipäällikölle, joka kaiken lisäksi osoittautuu anglosaksisen kulttuurin tuntijaksi. Irlantilainen O’Hara, jota Ravello lempeästi kutsuu nimellä O’Horror, miettii ajan olemusta: ”Time, time. What is time?…I say time is crook”. Vieraillessaan Billy Dannereutherin luona O’Hara innostuu puhumaan siitä, miten tärkeää on luottamukseen synnyttäminen (jos käyttäytyy epäilyksiä herättävästi, voisi yhtä hyvin olla syyllinen: It is important to inspire confidence”). Samalla hänen kiireinen ja selittelevä poistumisensa huoneesta on tuskin omiaan aikaansaamaan luottamusta. Vielä kummallisempi tyyppi on entinen Intian armeijan upseeri, majuri Ross, lempinimeltä ”The Galloping Major”, ryhmän likaisen työn tekijä, joka Petersenin (oletetun) kuoleman jälkeen huokaisee: ”Hitler, Mussolini ja nyt Petersen.” Baarissa majuri Ross pitää monologin, jossa sotilaallisen jämerästi yhtyvät Hitlerin ja Mussolinin opetukset senhetkisiin ärsykkeisiin mielettömäksi vainoharhaiseksi sekamelskaksi. Kiltin näköinen Ravello sanoo, kuultuaan Petersenin ennenaikaisesta kuolemasta, menevänsä huoneeseensa lukemaan raamattua. Afrikassa Petersen ilmoittaa arabipäällikölle, että yksi katse riittää vakuuttamaan heidät, passittomat, kunnon miehiksi, mutta Ahmed onkin tarkastelunsa jälkeen sitä mieltä, että yksi katse ei riitä.. Filmi alkaa ja päättyy kohtauksella, jossa tätä nelivaljakkoa kuljetetaan vankilaan soittokunnan esittäessä tarttuvaa marssia torin laidalla. Billy Dannreuther puolestaan on Sam Spaden kaltainen marginaalihahmo, rikollisten parissa asioiva, kuitenkin heidän yläpuolelleen asettuva ”shady character”, joka pitää rahasta ja siitä, mitä rahalla saa. Hänellä on kaunis, sensuelli vaimo, joten ei ihme, ettei hänellä sen paremmin kuin yksinäisellä Sam Spadellakaan ole vatsaa murhiin. Elokuvan rakenne on mahdollisimman löyhä ja ilmeisesti tarkoitettu tavoittamaan irrationaalista logiikkaa. Italialaisesta pikkukaupungista tarjotut välähdykset istuttavat seitinohuet dramaattiset liikkeet kuitenkin ilmaviin kehyksiin, ja Beat the Devil saattaa helpottaa jotakuta ymmärtämään, miksi Hustonista niin usein – tosin lähemmin erittelemättä – käytetään impressionistin nimitystä. Kirkonkellojen jatkuva soitto ja jossain kohtauksessa kaukaa kuuluva sopraano edesauttavat italialaisen tunnelman syntyä. Afrikan näkymät ovat sitä vastoin tietoisen ja hyväksyttävän summittaiset, sopiva tausta Billy Dannreutherin jutuille Hollywoodista ja Rita Hayworthista, Ahmedin ihailun kohteesta. Romanttiset ainekset ovat yhtä irtonaiset ja satiiriset kuin seikkailuihin ja rikollisiin liittyvät. Avioparien väliaikaiset partnereiden vaihdokset rakentavat kokonaissävyä, jonka vivahteet tulevat elokuvan omista prototyypeistä. Hustonin itsensäkin edustaman romanttisen rikosfilmin sovinnnaisratkaisuista, myyteistä. Beat the Devil on Hustonin filmi elokuvan harrastajille, mutta tuottajaa se ei liene huvittanut…

– Matti Salo (laajasta Huston-artikkelista ”Winner Take Nothing”, Studio 7)