VILLIÄ HURJEMPI LÄNSI (1974)

Ensimmäinen suosituista genreparodioista otti rohkeaan käsittelyynsä lännenelokuvan. Rautatien varrella olevaan kylään lähetetään rangaistukseksi tummaihoinen sheriffi. Ajoittain Tex Averyn kaltaista sarjakuvamaisuutta lähentelevä klassikko paljastaa koomisten tilanteiden kautta sekä kyläläisten että aikansa yleisön ennakkoluulot.

***

Mel Brooksin komedioitten vastaanotto virittyy erilaisten sisäpiirien aaltopituuksille. Ensimmäinen sisäpiiri on elokuvan ja viihteen maailma, seuraava laajenee jo koko amerikkalaisen kulttuurin kentälle, minkä jälkeen on vielä länsieurooppalainen kokemuspiiri, joka vuosikymmeniä on liittynyt tiiviisti amerikkalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin vaikutuspiiriin. Kun esimerkiksi Madeline Kahn esiintyy Lili Von Shtuppina ja laulaa kornin laulunsa elokuvassa Villiä hurjempi länsi, kohtaus on hauska sinänsä, mutta lisäpontta ja varsinaisen ytimensä se saa vasta kun muistetaan Marlene Dietrichin olemus eri elokuvista tai vaikkapa Mae West W.C. Fieldsin partnerina. Mel Brooksin oma tulkinta kuvernööri William J. Lepetomanesta on edustava näyttö hänen komiikastaan ja lahjoistaan, mutta siitä saa epäilemättä enemmän irti, jos muistaa Richard Nixonin tuolloin ajankohtaiset tv-esiintymiset. Vastaavia parodisia viittauksia mitä erilaisimpiin amerikkalaisen elokuvan ja kulttuurin tuotteisiin sisältyy Villiä hurjempaan länteen kaiken aikaa.

Ennen kaikkea Villiä hurjempi länsi on tietysti western-parodia samassa hengessä missä Brooks sittemmin ryöpytti kauhuelokuvaa (Frankenstein Junior), Hitchcockia (Korkeuskammo) tai avaruuselokuvaa (Avaruusboltsit). Western-klisee toisensa jälkeen puidaan läpi ja heitetään menemään. Brooksin keskeisiksi maalitauluiksi erottuvat lännenelokuvan elimellinen rasismi, tapa heijastaa maskuliinisuuden valheellisia arvoja ja esittää historia sepitteellisenä fantasiana. Näin Brooks tekee ylen määrin näkyviksi ne elementit, jotka perinteisessä westernissä jäävät piileviksi, nostaa etualalle sen minkä Hollywood pyrki kätkemään.

Andrew Bergmanin alkujaan ideoimaa tarinaa muokkasi seitsemän kuukauden ajan ryhmä, johon kuuluivat Bergman, Brooks, veteraaniskenaristit Norman Steinberg ja Alan Uger sekä koomikkonakin tunnettu Richard Pryor. Ensimmäinen yli neljäsataasivuinen käsikirjoitus olisi riittänyt kahdeksan tunnin elokuvaa varten ja vielä toinenkin versio oli kaksin verroin tarvittavan pituinen. Käsikirjoitustyön perusteellisuus selittää elokuvan tuhlailevan latautuneisuuden. Siinä on loputtomasti vitsejä kaikilla mahdollisilla tasoilla, populaarikulttuurillista yleissivistystä vaativista älynväläyksistä vähemmän vaativaan piereskelykomiikkaan. Brooks on kehittänyt asiasta jopa sosiologisen analogian:

”Pierut ovat tukahdutettu vähemmistö. Suu tulee sanoneeksi kaikenlaista, mutta sen toisen paikan oletetaan pysyvän hiljaa. Kenties alasuolistollamme on kuitenkin jotain mielenkiintoista sanottavaa. Ehkä meidän pitäisi kuunnella sitä. Pierut ovat inhimillisiä, inhimillisempiä kuin monet tuntemani ihmiset. Minun mielestäni meidän pitäisi tuoda ne vessasta salonkiin.”

Voi olla, että Villiä hurjempi länsi rytmittyy episodimaiseksi sketsisikermäksi, mutta asiasta tuskin kannattaa tehdä kovin suurta numeroa, sillä vaa’an toiset punnukset tarjoavat verrattoman mielikuvituksellisen kokonaisuuden crazy-huumoria, parodiaa, satiiria, surrealismia, jopa metaelokuvaa.

– Maurice Yacowarin (The Comic Art of Mel Brooks, 1981), Pentti Kirstilän (1975) ja muiden lähteiden mukaan