KISS ME DEADLY (1955)

Aldrichin kuuluisin elokuva rakentaa sillan film noirin karujen loppukaikujen ja atomiajan välille, kun odyssseija liftaritytön murhaajien perässä johtaa salaperäisesti hehkuvan salkun ja Manhattan-projektin jäljille. Mickey Spillanen dekkarisankari Mike Hammer kääntyy mustalistatun käsikirjoittaja A.I. Bezzeridesin käsittelyssä synkeäksi kiristäjänuljaskaksi.

***

Mustan kauden parhaiden töiden eleganssi, jäntevä runollisuus ja henkilöhahmojen monimielisyys eivät estäneet niitä olemasta tavattoman väkivaltaisia: muistettavia ovat esimerkiksi Walshin Valkoisen hehkun (1949) ja The Enforcerin (1951) psykopaattihahmojen kaiken murskaava ja väistämättä itsetuhoon johtava aggressiivisuus. Huippunsa terrori saa muutamissa Robert Aldrichin töissä. Renoirin, Chaplinin, Loseyn, Milestonen, Rossenin ja Polonskyn apulaisohjaajana toiminut Aldrich saavutti lupaavien esikoistöidensä jälkeen kolmessa-neljässä elokuvassa vireen, jonka vuoksi häntä voi pitää yhtenä Hollywoodin 50-luvun avainnimistä.

Ehkäpä oli väistämätöntä, että hänen otteensa sittemmin herposi, sillä Hollywoodin valtasuhteita, rahan mahtia ja sen hallitsemia ihmissuhteita tutkiva Filmin kulissien takana (1955) tai Mickey Spillane -filmatisointi Kohtalokas tapaaminen ovat kuin helvetinkoneita. Siitä lähtien kun Spillanen sadistinen yksityisoikeuden ritari Mike Hammer ottaa pikatieltä autoonsa pelkkään päällystakkiin verhoutuneen vaaleaverikön, joka pian raa’asti tapetaan, Aldrichin teoksen ote on hysteerinen. Kaikki ihmissuhteet ovat esineellisiä, katkonaisia, mielettömiä ja kätkevät alleen piilevän väkivaltaisuuden.

Raa’an realistisesti kuvattu Kalifornia, jossa yhdistyvät eloton loisto ja lahoava rähjäisyys, kasvaa miltei vertauskuvallisella tavalla sielujen autiomaaksi. Aldrich ei ole lähtenyt kritikoimaan Spillanen näkemyksiä sormella osoittelevan humanistisesti, vaan on vienyt ne tunteettomaan päätepisteeseensä – Aldrich on sanonut vihanneensa Mike Hammeria, josta hän halusi tehdä fasistisen kyynikon perikuvan. Tulos tästä labyrintista, jossa kaikki henkilöt kouristuneesti etsivät Graaliaan, on Hollywoodin mustan elokuvan sisäisten ristiriitaisuuksien raivopäinen orkestrointi: äärimmäisen banaalista ja halpahintaisesta aineistosta tulee Hollywoodin älykkäimpiin kuuluva elokuva, jonka vieraantuneisuuskuvausta Antonioni voisi kadehtia.

Kohtalokas tapaaminen tuo katsojan hänen pahimpien pelkojensa, yleismaailmallisen tuhon vision eteen. Elokuvan tyyli saa hänet kokemaan sen miltä maailma näytti ja tuntui juuri ennen ilmestyskirjaa. Se on kakofoninen, hämärä, nurin päin kääntynyt maailma. Romaanissa Mike Hammer metsästi jalokiviä, elokuvassa etsinnän kohde, eräänlainen nykyajan Pandoran lipas, osoittautuu ydinpommiksi, joka viimeisessä kuvassa näkösiltään räjäyttää koko maapallon. Welles teki samanlaisen lopullisen ratkaisun Oikeusjutussa (1962). Tällaisen helvetinkoneen läsnäolo antaa lajityypin ikonografialle turhuuden sardonisen perspektiivin. Jos kerran maailma on räjähtämässä kappaleiksi, mitä merkitsevät sen rinnalla aseet, nopeat autot, miesten kovuus tai mikään?

– Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975), Matti Salon (Seinä vastassa, 1982) & Jack Shadoianin (Dreams and Dead Ends – The American Gangster/Crime Film, 1977) mukaan