BERLIININ TAIVAAN ALLA (1987)

Berliinin taivaan alla on Wim Wendersin rakkaudentunnustus Berliinille, kirjastoille ja lapsenmieliselle ihmisyydelle. Enkelit Damiel (Bruno Ganz) ja Cassiel (Otto Sander) seuraavat muurin jakaman metropolin elämänmenoa, kunnes kuolevaisuuden houkutuksesta tulee trapetsitaiteilijaan rakastuneelle Damielille vastustamaton.

***

Wim Wendersille Berliinin taivaan alla merkitsi kotiinpaluuta monien Yhdysvalloissa vietettyjen vuosien ja siellä syntyneiden teosten jälkeen. Wendersin omien sanojen mukaan ”elokuva ei olisi voinut sijoittua muualle, vain Berliinissä voi tajuta, mitä merkitsee olla saksalainen, sillä historia on niin fyysisesti ja emotionaalisesti läsnä… Mikään muu kaupunki ei yllä samanlaiseen symboliseen laajennukseen, kysymykseen eloonjäämisestä”. Berliinin taivaan alla tarjoaa romanttisen näkemyksen kaupungista, joka olisi voinut olla Euroopan todellinen sydän, mutta joka historian oikusta muuttui sen betonilla vyötetyksi tyräksi.  Wendersille Berliini on tärkeä ennen muuta siksi, että siellä historia näkyy selvemmin ja ehdottomasti kuin missään muualla Euroopassa. Olennaisempaa kuin Berliinin sijainti idän ja lännen välissä on sen asema menneisyyden ja nykyisyyden välissä. Berliinin taivaan alla voidaan nähdä eräänlaisena antiteesinä ajattomalle ja historiattomalle Paris, Texasille (1984).

Varsinkin synkkien aikalaistilitysten jälkeen Wenders ja hänen vakituinen kirjoittajakumppaninsa Peter Handke ovat tällä kertaa astuneet rohkeasti romanttisen fantasian valtakuntaan. Voisi sanoa, että Berliinin taivaan alla on ikään kuin Capran Ihmeellinen on elämä sellaisen enkelin kertomana, joka on väsynyt ansaitsemaan siipensä. Sillä kysymys on todellakin enkeleistä, Damielista ja Cassielista, jotka partioivat Berliinissä, sen kaduilla, kirjastoissa, toimistoissa, kodeissa. Heidän tehtävänsä on ”tarkkailla, kerätä, koetella, säilyttää, tarjota lohdutuksen näkymätön käsi yksinäisille vanhuksille, levottomille oppineille, turhautuneille työläisille, vihaisille vaimoille, jotka kaikki kysyvät samoja kysymyksiä: ”Miksi minä olen minä enkä sinä? Miksi minä olen täällä enkä tuolla? Milloin aika alkoi, ja missä avaruus loppuu?” Nämä ontologiset arvoitukset kaikuvat enkelten korvissa kuin heidän valvomansa lasten valittavat kehtolaulut.

Elokuvan ensimmäisen kolmanneksen ajan nämä nykyajan Berliinin äänet nousevat suurkaupungin koraaliseksi sinfoniaksi, josta vähitellen alkaa erottua muutamia yksittäisiä tarinoita. Vanhus nimeltä Homer muistelee kaukaisia aikoja, jolloin runoilijalla oli kuulijoita. Vieraileva Hollywood-näyttelijä Peter Falk opettaa uudelle ystävälleen joitakin perustavia iloja, yksinkertaisia asioita: ”Tupakka, kahvi. Ja jos ne jakaa jonkun kanssa, se on fantastista.” Damiel rakastuu kiertävän sirkuksen trapetsitaiteilijaan, joka on kyllästynyt numeronsa irvokkaisiin ”kanansiipiin”. Damielin mielestä kaikki nämä olennot ovat enkeleitä myös, mutta mikä tärkeintä he ovat inhimillisiä: he voivat vuotaa verta ja nähdä värejä, tuntea lämpöä ja tuskaa. Damiel haluaa astua heidän maailmaansa, ”vaikkapa vain pitääkseen omenaa kädessään”. Hän haluaa luoda oman tarinansa omalla äänellään. Enkelin on pudottava maan päälle voidakseen rakastua.

”Meidän ajaltamme puuttuu vakavuus”, kuuluu muuan avainrepliikeistä. Wendersin kuolemanvakava elokuva yrittää kovasti olla sekä essee että rakkaustarina, sekä seinämaalaus että intiimi muotokuva. Se on faabeli yrityksestä sovittaa tietäminen ja tunteminen, puhtaus ja kokeneisuus. Se on myös viehättävä metafora kirjailijan tai elokuvantekijän dilemmasta, jonka hän kohtaa luotuaan kaikkivaltiaasti henkilönsä ja joutuessaan sitten vastatusten heidän omaehtoisen ja usein arvaamattoman elämänsä kanssa. Tällaisen Eedenin omenaan verrattavan riskin taide ja elämä tarjoavat.

– Richard Corlissin (Time 9.5.1988) ja muiden lähteiden mukaan