SYKE EI SAMMU (1979)

All That Jazz/Ridån går upp
Ohjaaja
Bob Fosse
Henkilöt
Roy Scheider, Jessica Lange, Ann Reinking
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Ikäraja
K16
Kesto
120 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm

Fossen elämäkerrallinen tilinpäätös, jossa teatteriohjaaja (Schneider) yrittää ihmissuhdesotkujen, huumeriippuvuuden ja alati rappeutuvat terveydentilan keskellä valmistella musikaalia. Cannesin Kultaisella palmulla ja neljällä Oscar-palkinnolla kruunattu musikaalifantasia on uupumaton viihdepommi, jonka sykähdyttävä leikkaus laittaa tahdistimen sekaisin.

***

Syke ei sammu on avoimesti omaelämäkerrallinen elokuva, jossa Bob Fosse (1925-1987) käy läpi koreografin kutsumuksensa ja sydänkohtauksensa kokemuksia. Ennen elokuvassa Sweet Charity (1969) alkanutta ohjaajauraansa Fosse oli tanssija ja koreografi, ja 1970-luvun amerikkalaisessa elokuvassa hän oli miltei ainut linkki musikaalin 1950-luvun kulta-aikaan ja ainut joka jotenkin kunniallisesti oli pitänyt lajin lippua yllä, kuten Cabaret (1972) todisti.

Viihteen kuluttava maailma oli aiheena jo Fossen edellisessä elokuvassa Lenny (1975), joka niin ikään oli tosipohjainen kuvaus huumeisiin tuhoutuvasta yökerhokoomikko Lenny Brucesta. Elokuvassa Syke ei sammu päähenkilö on juuri viimeistelemässä Lennyn tyyppistä elokuvaa, samalla kun hän valmistelee uutta musikaalia. Kuluttavassa työpaineessa hän pitää itsensä käynnissä lääkkeillä ja viinalla, polttaen ketjussa ja ympäröiden itsensä naisilla: ex-vaimolla, avovaimolla, rakastajattarella ja tyttärellä. Sydänkohtaus katkaisee kerralla hänen elämäntapansa: viimeisen flirttinsä ja musikaalinsa mies tekee sananmukaisesti kuoleman kanssa.

Syke ei sammu näyttää show businessin hohdon ja lumouksen, samalla kun se paljastaa päähenkilön maksaman kalliin hinnan: hänen henkisen ja fyysisen sairautensa, kyvyttömyyden elää todellisessa maailmassa. Hänen omaksumansa rooli on niin syvällä, että hän näkee kuolemansa flirttinä ja kuolinkamppailunsa musikaalina. Ja elokuvan musikaalijaksot, välittyivätpä ne sitten kenraaliharjoituksena tai tajunnanvirtana, ovat varmasti loisteliainta musikaalia sitten 50-luvun Minnellin ja Astairen, Kellyn ja Donenin yhteistyön päivien. Niissä on liioitteleva, kouristunut ote ikään kuin tämän miehen kuolinkamppailu merkitsisi koko musikaalin kuolinkouristusta, kenraaliharjoitusta ikuisuuden edessä.

Fossen elokuvaa on saatettu arvostella liiasta henkilökohtaisuudesta ja itsekeskeisyydestä, mutta juuri siinä on sen voima: limittämällä omat unensa ja painajaisensa omaan lahjakkuuteensa eli musikaaliperinteen useimpiin näyttöihin hän kouraisee sitä tuntematonta maata, jossa mestariteokset syntyvät ja jossa ei tiedetä missä tosi ja harha, elämä ja show, rakkaus ja kuolema kohtaavat. Kenestäpä muusta taiteilija kertoisi kuin itsestään? Muistamme Borgesin tarinan miehestä, joka päätti luoda maailman uudelleen: hän teki maat ja mannut, meret ja vuoret, joet ja kaupungit , ihmiset ja eläimet, ja saatuaan kaiken valmiiksi hän huomasi luoneensa oman kuvansa.

– Sakari Toiviainen (1980, 1997)